Vuosi meni, tällasta siitä sitten jäi, voi hyvä luoja.

Where did you begin 2008?
Ihan sillä hetkellä olin vissiin Senaatintorilla Eepon ja amerikkalaisen kanssa. Sit Vltava, Kaisla ja Kallio.


What was your status by Valentine's Day?
Mikä on status ja mikä on trendi, tapasi isä kysyä monta vuotta kun olin paljon nuorempi. Kikatin vaan enkä osannu vastata. Olin sellanen single, sitähän työ tässä yritätte tivata.


Did you have to go to the hospital?
No olin mä käymässä sinä pahamaineisena heinäkuun iltana. Vittu, että vitutti.


Did you have any encounters with the police?
Ei tainnu mitään henkilökohtasta säpinää olla kyllä.


Where did you go on vacation?
Olinko lomalla, en ollu. Vai unohdanko jotain. En. En mä missään ollu.


What did you purchase that was over $500?
Tietokone lienee ainoa tuommonen ja sit Nykin yhteenlasketut kustannukset, mut velka on vielä kesken.


Did you know anybody who got married?
Jeah, miun sisko. Oli tosi hyvää ruokaa, viiniä, tanssia ja meininkiä.


Did you know anybody who passed away?
Joo.


What sporting events did you attend?
No en kai minä missään sellasessa käyny.


What concerts/shows did you go to?
Uaa, Scandinavian Music Group oli aika laimea On the Rocksissa alkuvuonna, sit oli yääh Smashing Pumpkinsit maaliskuussa, Mokoma, Animal Alpha, Stam1na ekan kerran, ja Kill Hannah huhtikuussa, kesä oli tosi hiljainen, en nähny kai mitään. Syksyllä Stam1naa taas, ihanaa Funeral for a Friendia ja kauneimmista kaunein Gojira. Enkö nähny Apulantaa kertaakaan. Ensimmäinen vuosi laatuaan sitten tämäkin.


Where do you live now?
Helsinki Helsinki, tulkaahan kylään.


Describe your birthday:
En mä muista. Olin varmaan töissä. Oli mulla joku kahvitilaisuus edeltävänä viikonloppuna.


What's the one thing you thought you would never do but did in 2008?
No montakin kai. Suoritin jonkun tutkinnon. Annoin toisen olla tosi lähellä fyysisesti ja välillä henkisesti. Aloin kirjottaa tällasta.


What has/have been your favorite moment(s)?
Noh noh. Todistuksen saaminen, viinittely System Rockissa, logiikasta läpipääsy, häiden jatkot, joku ilta kotona kesäkuussa ja eka suudelma pojan kanssa. Ja monet monet muut kun olen vaan nauttinut olostani, you know.


Any new additions to your family?
No sillai joo. Ne häät. Lasketaanko?


What was your best month?
En mä tiedä, hetkensä oli kaikissa.


Made new friends?
No tavallaan tutustuin moniin uusiin ihmisiin kyllä, sain ehkä kavereita, mutten tiedä vielä josko ystäviä.


Favorite Night out?
Kyllä mä sanoisin, että se joku heinäkuun ilta Henry's Pubissa.


Any regrets?
No joo. Ei kauheen isoja vaihteeks.


What do you want to change in 2009?
Haluisin puhua enemmän ja olla paljon virkeämpi ja ahkerampi.


Overall, how would you rate this year?
Tää oli aika hyvä. Hain ja sain apua juttuihin, ystävyyssuhteet syveni, itsenäistyin vähän enemmän, päätin isoja juttuja. Sain uuden tietokoneenkin hei! o/


Have any life changes in 2008?
Joo tavallaan.


Change your hairstyle?
En mitenkään dramaattisesti, onhan tää pidempi nyt kun ehkä.. ikinä.


Get a new job?
Hahaa, en. Voi että. En.


How old did you turn this year?
23.


Did anything embarrassing?
No vaikka mitä, luulen. En kyllä muista mitään tosi noloa, joku voi tietysti muistuttaa.


Get married or divorced?
Joo en.


Start a new hobby?
No kyllähän mä aloittelin liikuntaharrastusta! Se oli hauskaa, sitten tuli kiireet ja huonot aikataulut. Aion kyllä jatkaa ens vuoden alusta.


Are you happy to see 2008 go?
No joo, kyllä mä haluisin että tulis jo muutokset ja muut.


Drank Starbucks in 2008?
E, mut maaliskuussa sanon päivää, kapitalistinen kahvilaketju, woohoo!


Been naughty or nice?
Uuh aah, ainahan olen molempia.


What are you wishing for in 2009?
Et jaksaisin paremmin, oisin avoimempi, ihmiset ymmärtäis asioita ja parantais juttuja, pääsisin sisään, Nykissä ois mahtista ja elämä ois hyvää. Mie oisin hyvä ja te oisitte hyviä.


Jatketaas myöhemmin.

You're in no shape to do this, my love.

Kaikki on vieläkin okei, enemmän kun okei, pitkästä aikaa minulla on ulottuvillani kaikki mitä tavallaan tarvitsen enkä enää välitä niin paljon siitä mitä en voi saada tai muuttaa. Mutta silti, voi silti.

Voin puhua kaikesta niin paljon kuin ehdin eikä se auta mitään, kun en pääse käsiksi asioihin, jotka nyt oikeasti elämässä estävät hallintaa, luovat sääntöjä ja rajoituksia. En ymmärrä, mikä minua pelottaa. Joku on pielessä, onko, kuvittelenko vain. Mikä minussa on se, joka keksii draamaa, tragedioita ja ongelmia.

Ei ole reilua, että pää on aina sumua. En saa päiviä järjestykseen. Tunnen oloni vähän yksinäiseksi, koska en uskalla puhua mistään. Haluisin perspektiiviä.

Elämä on hyvää, joulu on ohi, minulla on joku jonka kanssa tosi lähekkäin nukkuminen ei ahdista ja jota kissakin diggaa, tekemisiä, seuraa joka saa minut nauramaan, musiikkia, tummapaahtoista kahvia aina kun haluan, vanhoja kavereita jotka tajuaa. Minkä helvetin takia huomaan jatkuvasti miettiväni miksei tämä mikään tunnu miltään?

(Ei sillä kliseisellä levottomat-uuh-mikään-ei-tunnu-miltään -tavalla, vaan.. minun tavalla.)

Dumdidum

Hei hei, onks kaikki ihan jees?

Oltuani viikon tietokoneetta, melkein internetittä ja kaikkea kamalaa, menin ja ostin MacBookin, joka on kaunis ja näpsä ja varmaan kymmeniä kertoja parempi kuin vanha, risa Fujitsuni mut en mie vielä osaa tätä käyttää. Enkä löydä osaa musiikeistani mistään vaikka varmuuskopioissa niiden pitäisi olla. Vähän pelottaa.

Joulukin sitten joo. En pidä siitä. Flunssa on palannut taas, yskin inhottavasti, viljelen epämukavia ja ällöttäviä nenäliinoja, olen vähän kuumeisissa fiiliksissä ja heikko vinkuja. Enkä jaksa vierailuja, ruokailuja, kuusta, joulurauhaa, stressiä, siivousta, hössötystä, lahjoja, sukulaisia enkä mitään. Haluan mennä sänkyyni, nörtätä ja olla. Olen ihan hirveän väsynyt enkä pääse sinne missä eniten haluisin olla.

Tänään ajellessani kotiin mietin mennyttä vuotta ja olin että ihan joo. Täytyy koota ajatukset. Luulen, että vuosi on ollut hyvä. Vielähän tuo ehtii muuttua pahempaan. Tai parempaan.

Tulkoon joo joulu kultainen ny sitte. Jos menneet vuodet pitävät paikkansa, jouluaattona, tänään, noin kello 11:14 upotan itseni hiljaiseen synkkyyteen, sellaiseen etten kommentoi mitään, en sekaannu muiden riitoihin, en korota ääntäni, tuijotan lattiaa, yritän kaikkeni pitääkseni sovun, huomioidakseni kaikki muut ja odotan odotan odotan, että olisi tapaninpäivä, hiljaisuus, rauha ja hyvyys.

Pikainen emotiivipäivitys

Surettaa. Oon taas flunssassa: kurkku on kipeä, nuha, yskä, päätä särkee, oon heikko olmi. Mahaan sattuu, siellä tuntuu kuin ois tyhjää ja joku kaivais sitä koko ajan lisää. En jaksa puhua enkä paljon hymyillä. Tänään junassa oli joku random vanha nainen ja yhtäkkiä tajuntaan iski niin suuri ikävä mummua, että se lisäsi fyysistä pahoinvointia merkittävästi.

Enkä ole mukana oikein missään. Tietokoneeni on rikki, puhelimeni jumittelee, en halua katsoa televisiota, tosi paljon haluisin hipelöimään kirjoja Akateemiseen, jotta tietäisin missä mennään, mutta kun jouluruuhka. Sohvakin hajoaa. Koko hassu elämä juuri silloin, kun olin hyväksynyt sen riskin, että rahaa ei välttämättä joka kuukausi keväällä ole niin paljon, että voisin ostaa lempikahviani.

Naurettavinta lie, että oikeasti olen ihan iloinen. Tykkään pojasta, ajasta, tavaroista, tuoksuista, joulutortuista, kahvista, kavereista, naurusta ja suunnitelmasta. Mutta miksei mikään niistäkään saa minua pois tästä olosta, vain hetkeksi unohtamaan. Näen jatkuvasti jotain tosi ahdistavaa unta, missä on kesä ja kauhea painostava tunne ja tapahtuu joku suuri virhe, jonka minä voisin estää mutta katson vain vierestä. Viime yönä varsinkin; kerran heräsin ja huomasin että melkein itkin.

Paha olo oli helpompi hyväksyä silloin, kun siihen oli havaittavissa konkreettisia syitä. Nyt kaikki on hyvin enkä silti voi hyvin. Ja se olo estää ajatuksia ja tekoja toteutumasta.

Joulu on just ja oon niin irti ja toimeentulematon perheenjäsenteni kanssa etten koskaan ennen.

I have sweet nothings to say .

Great minds discuss ideas,
Average minds discuss events,
Small minds discuss people. (Eleanor Roosevelt)

Niin niin. Olen auki, olen valaistunut, elämä on pelkkää kirkkautta, kikatusta ja läheisyyttä. Silti en saa sitä mitä haluan, en osaa puhua. Tavallaan tykkään sosiaalisista tapahtumista. Tykkään katsoa ihmisiä, koska ihmisistä näkee asioita. Tai sitten vaan kuvittelen näkeväni, mutta jännää se on silti. Ja kun ihmiset puhuu, he puhuu huomaamattaan asioita itestään. Yleensä ihmisen olemuksesta, kasvoista ja puheesta näkee, onko ihminen epävarma, läsnä, huolestunut tai onnellinen. Aina ihmisjoukoissa näkee jonkun, joka haluaa vain miellyttää muita tai tehdä vaikutuksen ja se on raivostuttavaa. Miksi, en tiedä, inhimillistäkin se on.

On käsittämätöntä ajatella, kuinka olen samaan aikaan niin ylemmyydentuntoinen ja itsestäni pitämätön. Yleensä kun puhun, turhaudun siihen että koen ettei minua tajuta; voin puhua jostain asiasta, huutaa humalapäissäni jostain ja ne joiden haluan ymmärtävän, ei ole mukana lainkaan. Kukaan ei keskusteluissa myönnä rumuutta tai vääryyttä, kaikki puhuu oikeutuksista ja hyvyydestä. Mistä minä muka puhun, en mistään. Juuri äsken kirjoitin kirjeen kaikesta mikä pelottaa ja mitä tunnen ja kun se oli paperilla, se näytti ihan naurettavalta.

Shut up, be happy, stop whining please

En osaa ajatella. Nukuin tänään todella pahasti pommiin, missasin yhden jutun minkä oisin halunnu ja myöhästyin toisesta mihin en ois halunnu ollenkaan. Kissa yritti herättää, äiti yritti herättää, jossain vaiheessa sanoin itselleni "mitä sä teet, herää, laita edes toinen jalka lattialle!". En heränny.

Sit oli päivä. Ajatus ei vaan kulje. Näitä mie mietin tänään:

• Typerä lounas, ankeeta kanaa.
• Ihmiset, keskinkertaisuus, elämä. Miksi kaikilla on kassi? Mitä ihmiset ostaa ja kenelle?
• Kas, kynttilä. Pitäiskö hankkia valoja kotiin. Tummat verhot. Tummanharmaat. "Et laita mustia verhoja." sanoi äiti puhelimessa. Haluisin mustat tai violetit killutinkynttilänjalat Tiimarista tai jostain muusta säläkaupasta, mutta kissa ajattelis, että uu jeah, uusi juttu minulle ja kaatais ne ja polttais keittiönpöydän.
  
• Onpa pirteä terveydenhoitaja ja minä en jaksa, en millään, pitää silmiä auki. Kaamosmasennus, se sanoi. Raudanpuute, käypäs Vegaaniliiton sivuilla. "En oo vegaani.". Otetaan pieni verenkuva, katotaan sitte miten edetään. Pyydä joululahjaksi kirkasvalolamppu tai etelänmatka. Kiitti, moi.
  
• Ikävä jotain. Ihmisiä, aikoja, päiviä, elämistä. Koko ajan on niin kylmä.
  
• Ostin kaupasta hämmentäviä tavaroita. Piimää, luomuvihanneksia, mehua (olenko alkanut juoda mehua?!), pakastemustikoita, rusinoita. Ratikassa ärsytti tänään naisen kassissa näkynyt muovirasia, jossa luki, että 250 gr espanjalaisia miniluumutomaatteja. Ihmisiä ei kiinnosta edes ruuan alkuperä, saati muiden tavaroiden.
• Hieno rouva sanoi junassa perkeleen perkele, loistavaa.
• Tiskata vois sillai sen verran useasti, että sitten kun tiskaa, ehtisi tiskata koko vuoren kerralla.
• Kuinka paljon ihmisiltä voi vaatia ja mikä minua niissä ärsyttää? Olen hyvä työssäni, joka ei vaadi kai paljon mitään, miksei muut ole hyviä? Miksi minä välitän jos muutkaan ei?
  
• Mitä viestejä minä huomaamattani annan, miksen voi vain olla välinpitämätön, välillä ilkeä. Miksi katson ihmisiä silmiin ja välillä hymyilen?
  
• Olenpahan taas epävarma ja epäluottavainen. Mitkäköhän on ne taikasanat tai -teot, joilla sulaisin.
  

Listat on hyviä, listat luo rytmiä. Huomenna nukun myöhään, siivoan vähän jos ehdin, halaan kissaa ja menen olemaan turhan hyvä työssäni. Jonain näistä päivistä väsymyksen on pakko väistyä, jotta voin alkaa toteuttaa suunnitelmaani, josta on kohta myös pakko alkaa puhua tai jotain räjähtää.

Decemberunderground

I had never been warm in my life, ever. (Donna Tartt)

Tunnen oloni kipeeks. Paleltaa, väsyttää, surettaa, ärsyttää. Tossa joku päivä mulla on aika terveydenhoitajalle, joka kertoo, onko veressäni enää lainkaan painetta tai punasoluja. Olisi jotenkin rauhoittavaa kuulla, että väsymykseni johtuisi fysiikasta eikä omasta vastuuttomuudesta tai jonnekin pinnan alle painuneesta masennuksesta. Liekö tää vaan talviolo. Vois olla sellanen villasukat, kuuma kahvi, peitto, cozy cozy. Mut plaah, ei!, on tällanen sori, että oon myöhässä, nukahdin ratikkaan.

En minä tykkää talvesta, ajattelin tänään kun kävelin junalta kotiin. Typerää, märkää, valkoista juttua, joka ei ole lunta. Kylmä ja aina väärä määrä vaatteita päällä. Joulu. Edellinen miellyttävä talvimuisto lienee tapaninpäivältä 2001 kun makasin mummulan sohvalla hiihtämisen (!) jälkeen ja mummu keitti kaakaota ja antoi villasukat. Seitsemän vuotta ilman muistamisen arvoista talvipäivää? Hah. Talvesta tulee vaan mieleen hautajaiset ja se kohta Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin - kirjasta, jossa päähenkilö jäätyy lähes kuoliaaksi jossain surrealistisessa ja pelottavassa huoneessa, jossa on reikä katossa.

Ei täs mitään. Kissa on levoton ja minä haluisin puhua enkä osaa. Oon fyysisestä huonovointisuudestani huolimatta kepeä ja iloinen, jollei väsymys tee minusta synkkää mustaan angstipipoon pukeutunutta nyhvistä.

Tossa muutama päivä sitten huomasin, että olen lakannut lukemasta kirjoja. Aloitan monia, mutta lopetan. En edes enää vietä tunteja Akateemisessa kirjakaupassa niinkuin muutama vuosi sitten. Kirjahyllyni täyttyy kauniista, mutta surullisen lukemattomista kirjoista. Kuvittelen ettei minulla ole aikaa, mutta mitä sitä muuta on. (Kissa tuli syliin ja tunnisti sanan pusu.) Kirjat, kirjaimet sanat lauseet, lukujen viimeiset, sivujen paksuus, kahina; lapsesta asti kirjat ovat olleet olennainen osa minua, teininä musiikki otti vähän osuutta, mutta mikä minä nyt olen? Rakastuisinpa uudestaan johonkin, jaksaisin lukea loppuun.

Kyllä tää tästä. Kohta on päiviä. Olispa aikaa pussailla. Miksei oiskin.

Her beauty is raw and wild.

Eilinen ilta ihan jees. Vähän turhan paljon kulutin punaviiniä ja iljettävää kermalikööriä, join ehkä kahdeksan kuppia kahvia, puolustin Tanja Karpelan oikeutta olla mitä on kenen kanssa lystää, kehitin solmioneulan klemmarista ja kuulkaa, ajauduin pelaamaan lautapeliä.

Minun kanssani ei tule pelata lautapelejä. Huudan, hikoilen, heilun ympäriinsä, heittelen kortteja, syytän ihmisiä huijauksista. Joskus muutama vuosi sitten koin lautapeliepisodin, jonka jälkeen etsin netistä tietoa vihanhallinnasta. Olen huono häviäjä, sanovat, mutta riehun kyllä, vaikka voittaisinkin. En vain kestä sitä jännitystä ja näennäisesti merkityksetöntä kilpailua. Olen huono pelaaja.

Sitten ihana ihana ystäväni haki minut taksillaan ja suhasi minut kotiin ja tarjosi karkkia. Pystyisinpä miekii jeesaamaan muita pienillä jutuilla noin välillä.

Tänään heräsin iltapäivällä kuullakseni jotain tyhmää ja muistaakseni, että yksi deadline huomenna. Olen juhlimisen jälkeisen alakuloinen ja synkkä, mutta aion leipoa pullaa ensimmäistä kertaa elämässäni. I have high hopes, my friends.

Give me a smile, please.

En pidä juhlapäivistä, en vaikka liput Sokoksen katolla näyttikin hienoilta.

En pidä velvollisuuksista. Perheeni jäsenet ovat kaikki ehkä, minun näkökulmastani, kauhean yksinäisiä. Ja sitten ne kaikki, paitsi yksi joka got away, soittelee minulle ja puhuu asioita, joita puhutaan hajamielisesti aamiaispöydässä. Enkä minä voi jättää vastaamatta, vaikka on sanottu, että se on viisainta. Meillä on sama historia, me luullaan että tajutaan toisiamme. Haluisin historian jonkun toisenkin kanssa, sellaisen joka hymyilyttäisi vähän.

Yleensä olen masentunut, onneton ja haluton; näinä päivinä vain suruisa. Kivojen hetkien aikana huomaan koko ajan ajattelevani, että kohta tämä on ohi ja mitä sitten. Mitä minä sellaista ajattelen, miksen ole älykäs ja ole hetkessä.

En saa otetta ajasta, haittaako se mitään, en tiedä. Haluaisin vain vahvaa kahvia sängyssä, lämpimän selän ja vapauden olla minä ilman että joudun pitämään ihmisiä pinnalla ja olemaan se, josta ei oteta kiinni. Toivottavasti en koskaan enää ikinä laita ketään muuta kuin itseäni pitämään minua pinnalla.

Joudunpa lähtemään syömään epäisänmaallista ruokaa sisarelleni, josta olen höperön huolissani, asiat ei edes kuulu minulle. En jaksais, mutta jos nyt vielä tänään pitelen niitä ihmisiä pystyssä, jotka jakaa sen saman tyhmän historian.

Stay in denial for few more days.

Jälleen kerran liikaa tekemistä, enkä oikein hallitse organisointia. Tuijotan to do-listaa, juon kahvia, otan Buranaa, pyytelen kissalta anteeksi ja haluan vain nukkua. Keskiviikkona kaksi tenttiä, joista toinen on luultavasti pakko sivuuttaa, torstaiksi pitkästä artikkelista "kolme tieteellistä argumenttia", iänikuisia luentopäiväkirjoja, jostain ilmestynyt vaatimus kirjoittaa referaatti. Selkäni on kipeä, niska on jumissa ja oksettaa, enkä ole nukkunut kunnolla kahteen yöhön.

Yhyy yhyy, oma syyni ja itse vielä pahennan tilannettani. Tämän viikon lopussa alkaa joululoma, koitan päästä sinne asti romahtamatta vahvan kahvin, äidin makaronilaatikon ja suklaan voimalla.

Ssshh.

Joskus aion vielä kääntää
kelkkani ja tehdä korjausliikkeen
aion parantaa kaikki tehdyt vauriot
melkein uskon itsekin. (Apulanta: Ravistettava ennen käyttöä)

Tsing. Mitään asiaa.

Tänään silmiäni särki tasan puolitoista tuntia pienryhmäkokoontumisessa, jossa tyttö ja poika puhui "isyyksistä ja maskuliinisuuksista". Ohjaajamme on hiukkasen kireä, 14-vuotiaasta feminismiä harrastanut tiedenainen, jonkalaiset ovat täydellinen syy siihen, miksi tasa-arvosta tai jostain naisasiasta puhuminen herättää niin kamalasti vastustusta. Ryhmässä harrastetaan vastausrinkiä, sanokaas kaikki vuorotellen jotain mitä on mielessä. Tänään aloitin huokaisemalla "mulla oo mitään mielessä, ei oo mitään mielessä hei". Ei menny läpi. Puhuin sitte jotain roskaa koti-isistä ja vihasin akateemisuutta, sivistyssanoja ja tieteellisyyttä.

Sitten kävelin ainakin kolmen chillin baarin ohi, sain tekstiviestinä kutsun "ainakin kolmelle kaljalle" ja ajattelin valkoviiniä. En tiedä mitä lapsellista vastuunpakoilua tämä taas on, kun haluaisin tanssia silmät kiinni humalassa, niin et vähän huimais.

Ei kai siinä muuta, hain tänään yhden pääsykoekirjan enkä vieläkään ole uskaltanut puhua kenellekään muulle paitsi äidille sivulauseessa. Enkä varmaan puhukaan, en vaikka kysyisitte suoraan. En haluais olla asiani kanssa ihan yksin, mutta toisaalta tykkään siitä että kerrankin on salaisuus, jonka paljastuminen ei tavallaan ole mikään uhka millekään, jolle voin hymyillä itsekseni töissä. Koska olen päättänyt asiasta itse, tehnyt itse suunnitelmani, laskenut asioita ruutupaperilla, miettinyt ja harkinnut liian kauan, olen aika varma että haluan. Huolissani olen vain siitä, että muut sanovat "oikeesti? älä jaksa, alkaisit tehdä gradua, ootko ihan varma?". En jaksa enkä halua perustella valintojani, jotka koskevat vain ja ainoastaan omaa elämääni.

Niijoo, sain tänään pienimuotoisen hermoromahduksen ruokakaupassa. Kaikki joko maksaa helvetisti, tulee jostain Espanjasta, missä tomaattimaan työntekijät häviää mysteerisesti, sisältää jotain ainesosia joista en ymmärrä mitään tai on muuten vaan kohtuutonta ja väärää. Niinku.. systeemi kusee?

Oonpa puoliunessa. Aika loppuu kesken - aina. Taas olen samaan aikaan ihan järjettömän suruissani ja kuitenkin lapsellisen onnellinen. En millään saa elämään mahtumaan kaikkea mitä haluaisin.

Why so serious?

"Boo hoo hoo hoo. I'm so upset! Can't you see!? Boo hoo hoo" (Gerard Way)

Oikeasti en ole yöihminen, väitän niin, minusta tuntuu siltä, mutta en ole. Yöt tekee minut levottomaksi, dramaattiseksi ja itsetuhoiseksi. Haluaisin juoda lisää kahvia, maata silmät auki peiton alla ja vältellä huomista. Yöt saa minut tekemään liian suuria suunnitelmia, tekoja joita ei enää ikinä koskaan. En tajua tarvettani avautua jollekin, en minä osaa myöntää asioita edes itselleni. En ymmärrä mistä on kysymys, ei ole mitään syytä olla onneton, onko? Ei. Miksen miksen miksen voi vain alkaa pitää itsestäni.


Lista itselle:
Älä pilaa tätä nyt, laita huomenna pipo, muista nukkua ja herätä, muista syödä ja ota avaimet, hymyile, älä anna ihmisten ärsyttää, anna aikaa hengittää, lakkaa olemasta niin jumalattoman traaginen ja itsekeskeinen, älä ajattele pahaa, myönnä syyt, olet velkaa vain itsellesi, muista sanoa ei ja joskus kyllä, ymmärrä aika ja paikka, hyödynnä mahdollisuudet ja usko hyvyys, se ei ole sinun syysi. Tee jotain.

Help me get away from myself.

Ihmeellistä. Eilen oli sellainen kammottava "history teaches us nothing" -hetki. Jälleen kerran sain muistutuksen, että yleensä on viisainta pysyä kaukana ja etäisenä. Luulenpa, että menetin ihmisen, jota pidin ystävänä ja ihan vain sen takia, etten kuunnellut sitä pientä ääntä päässäni ja että ihan vähän aikaa unohdin olla varuillani.

Onneksi ilta ja tämä päivä vähän korjasivat päivän vaurioita. Vaikka päätä särki ja mielessä oli mitä sattuu, pääsin silti suloiseen tilaan toisen tekemän ruuan, silittelyn, suudelmien ja Strapping Young Lad:n livedvd:n avulla. Illan, osan yötä ja tämän päivän lumimyrskysohvailun ajan olin aika pitkälle chill, parempi minä, levoton mutta levollinen. Unohdin ajatella ja puhua, annoin vain hyvän olon olla. Plus että sain vahvistuksen perjantaiaamun epäilylle: minulla on joku hämmentävä tykkään katsoa kun poika pukee, riisuu tai viikkaa vaatteitaan -fetissi.

Sing a bunch of lies.

Tää päivä oli ihan hauska. Aamulla heräsin joskus jälkeen kuuden, kävin työpaikkani, tuon harmaan laitoksen pihalla jäisellä autolla ja tulin takaisin lämpimään sänkyyn, join kahvia ja tihrustin Sinkkuelämää liian kaukaa. Sitten vain pistin silmät kiinni, hymyilin vähän ja nukuin tuntikaupalla, mutta vain sen verran että ehdin ihkujen siskojeni kanssa lounaalle uuteen jännittävään paikkaan ehkä vähän liian lähellä oluthuone Kaislaa. Koin vähän huolta, vähän sympatiaa ja paljon sitä, että minä auttaisin, haluaisin niin tehdä kaikkeni, mutten voi tehdä mitään.

Sitten oli kevyt iltapäivä, työt. Ihmiset. Olin vähän levoton. Nauroin paljon, tanssin, join pepsiä ja söin lidlin mautonta suklaata. Yhtenä hetkenä vähän ennen taukoa näin itseni jännästi muiden silmin enkä ymmärtänyt yhtään. En tiiä miten tätä elämää pitäis elää.

Vaikka vaikea viikko on jo melkein ohi, tuntuu niinkuin kulkisi vähän sumussa vieläkin. En muista minä päivinä tapahtui mitäkin, mutta ei se haittaa. Asuntoon tulee tupakanhajua jostain toisesta asunnosta, kiroilen välillä ääneen, haju muistuttaa keskieurooppalaista hotellia tai laskettelukeskuksen suksivuokraamoa. Kissa tuntuu tykkäävän minusta paljon kun vihdoin olen vähän enemmän kotona, muut ihmiset tuntuu tykkäävän minusta ihan semisti ja jostain naurettavasta syystä sitä vähemmän tykkään itestäni itse.

Palelen koko ajan ja silmiäni särkee, muttei se haittaa. Mikään ei haittaa. Elämässä on juuri nyt aika paljon hyvää ja olen onnistunut unohtamaan paljon pahaa. Ihan kohta on aloitettava se, mikä on ollut mielessä liian kauan. Sitä ennen haluaisin vain hukuttaa itseni humalaan, kuunnella musiikkia liian kovalla ja viettää tällaisia päiviä ilman sitä välillä voittavaa, vain hetken kestävää pohjatonta surua.

Ainoa, mistä oikeasti haluaisin puhua, tietää, on miten muut kaiken näkevät. Vanhoissa muistikirjoissa olen lapsellisen tuohtunut siitä kuinka muut eivät rohkene katsoa suoraan pimeyteen, kuinka muut eivät edes näe sitä, tiedosta sen olemassaoloa. Minun on saatava, pystyttävä ymmärtää, miltä elämä tuntuu itseni ulkopuolella. Kukaan ei puhu mistään enkä halua puhua itsestäni ääneen koskaan, ei kukaan halua kuulla toisten suruista.

The loneliness that the world generates
We keep it going all night long
Waiting for a dull moment, or a lot of dull moments
To sneak away from the pain
During these unmoving silent nights I feel it's crushing wheel
Is there anyone in the world who I can know?
I am tired of knowing myself so well. (H. Rollins)

Stay with me now.

Minulla ei ole mitään hätää, ei mitään, oikeasti. Silti juuri nyt melkein jokainen solu minussa huutaa ei, tämä on epäreilua, en halua. Joku sellainen minussa, jota en tunnista, tekee minusta hermostuneen, pelkään etten jaksa ihmisiä, edes niitä, joiden läsnäolo voisi olla vain hyvyyttä.

Yksi päivä mietin seiskan ratikassa kuinka muistijäljet ihmisessä pysyy loputtoman kauan. Jos ihmistä on joskus koskettu väärin, samantapainen, hyväluontoiseksi tarkoitettu kosketus voi pilata parhaimmatkin hetket. Jotkut sanat, tietynvärinen matto, laulu, tapa tarttua kahvikuppiin, sanojen samanlainen järjestys, arkiset esineet. Elämäni huonoimmista hetkistä muistan vain hassuja yksityiskohtia: tiikerijäätelön, lukion filosofian kirjan sivun 102, ambulanssin rekisterinumeron, mustat Adidaksen Superstarit, "eihän sattunut pahasti?", kävelyn ruutu ruudulta, neonvihreän harpin, isosiskon hiusten tuoksun. Ja tietyt paikat: yhdessä puistossa on kaupungin kaunein puu, enkä halua edes nähdä sitä enää. Onhan niin, että muistijälkien päälle voi rakentaa uusia, asioista voi tulla neutraaleja vaikkei ne unohtuisikaan, on uskallettava antaa tuntua pahalta jotta voisi tuntua hyvältä taas.

En minä tiedä, en käsittele tätä viikkoa hyvin. En pysty tekemään elämääni koskevia päätöksiä yksin enkä halua puhua kenellekään, haluaisin vain olla, kuunnella hengitystä ja olla nyt. Ei olisi mitään menneessä eikä tulevassa. Ihan kohta, jonain näistä päivistä on kuitenkin pakko antaa sen ajatuksen ("pelottaa etten jaksa, että olen minä, ettei kukaan tajua, etten osaa olla kuin ihmiset on") nousta pintaan. Sitä ennen melkein tekisin kaikkeni, että saisin vielä hetken piilotella, olla pimeässä, kieltäytyä myöntämästä, kertomasta mitään. Kun kukaan ei hetkeen kysyisi mitä kuuluu.

It's a kinder murder.

She could have kept her knees together
Should have kept her mouth shut. (Elvis Costello: Kinder Murder)

Ihan käsittämätöntä ja edelleen koko ajan toistuvaa paskaa. Pilasi aamuna toimivan iltapäivän melko tehokkaasti. "... jäi näyttämättä, että miehet olisivat omalla toiminnallaan saattaneet uhrin puolustuskyvyttömään tilaan ..." Olenko se vain minä vai onko tässä aistittavissa klassista uhrin syyllistämistä?

I've lost my innocence.

Uu uu, elämä on osittain parhainta koskaan, osittain pelottavaa pinnanalaista paniikkia.

Pitäisi lukea, kirjoittaa luentopäiväkirjoja, esitelmä, olla sosiaalinen, muistaa syödä, etsiä pipo ja puhelimen kuitti. Oon iloinen siitä, että viikonlopun soveltavan kielitieteen symposiumissa löysin itsestäni jälleen fennistin/kirjallisuustieteilijän, joka hihkui kuunnellessaan Pussikaljaromaanin fokalisaatiosta sekä ja-partikkelin retorisuudesta. Kunpa muistaisin useammin, etten ole lainkaan niin tyhmä minä itseäni pidän mitä omaan alaani tulee. Ja kunpa tämä ei toisaalta tuudittaisi minua ajatukseen, että kieli on sitä mitä haluan loppuelämäni tehdä.

Tajusin myös, että olen hyvä organisoija, järjestelmällinen ja vastuullinen kun tarve ja yhteinen etu sitä vaatii. Näen ongelmat, osaan ratkaista ne ja tajuan mikä asioissa on vialla. Miksen osaa organisoida omaa elämääni, kotiani, päätäni ja miksen tajua mikä minussa on vialla?

Surulliseksi tänä viikonloppuna teki jälleen se huomio, että minua on kauhen vaikea shokeerata tai yllättää. Ihmiset kertovat tarinoita tarkoituksenaan tehdä vaikutus, kauhistelevat jotain samantekevää ja minusta ei tunnu miltään. Ihmiset tuottaa hirvittävän helposti pettymyksen, paljastuvat keskinkertaisiksi ja on naurettavaa ajatella näin. Ylemmyydentuntoista ja ärsyttävää.

Enpä tiedä. Hyvinhän tämä menee. Näin Funeral For a Friendin toista kertaa eilisiltana ja oli ihan huimaa. Soitto, varsinkin uusien biisien, joita en yhtä lukuunottamatta ole kuullut, oli raskaampaa kuin ennen, solisti-Matt oli söötti (lantion liike, uuh) ja rumpali-Ryan harjoitti ihania screameja (ikinä älkää taivuttako sanoja noin!). En nähnyt muutamaa keikan ekaa biisiä, joten en ole varma, mutta eivät soittaneet kesän ihmissuhdeangstieni parantelulaulua Juneauta, mutta korvasivat tuon aika nätisti Novellalla ja Historylla. Huomenna aion hipsiä Keltaiseen jäänsärkijään ja ostaa uuden levyn. Musiikki, musiikki, oi, rakkaus.

Asioita muutama

Tänä iltana melkein täysi kuu Fennia-talon päällä oli kuin vesivärein maalattu. Noiden hetkien takia käyn nykyään turhan usein kuolaamassa kamerahyllyjen edessä.

Olin organisoidumpi ja osasin aakkosjärjestyksen nopeammin kuin kolme muuta symposium-avustajaa ja kilpailunhaluinen, lapsellinen Outi minussa sai suurta tyydytystä. Tosin tilaisuus sai jälleen kerran miettimään: kun olen tyypilliseen tapaani hiljaa uusien ihmisten seurassa, näkevätkö he minut ulkopuolelta ujona vai ylimielisenä?

Eikä ole ihan täysin kysymys klassisesta mitä muut minusta ajattelee -angstailusta vaan siitä, että kannattaako ensivaikutelmiin luottaa, mitä ihmisen ulkonäkö hänestä kertoo, olenkohan ikinä oikeassa kun kuvittelen aistivani luonteenpiirteitä katsoessani ihmiseen.

Niin. Nyt muistutus minulle: ajattele, mutta älä liikaa, myönnä tosiasiat, älä keksi ongelmia tyhjästä.

Eikä kaikki oo hyvin koskaan ihan täysin.

Eilen sain sitten sen todistukseni ja arvon humanististen tieteiden kandidaatti. En oo ihan varma, miltä pitäis tuntua vai pitäiskö miltään. Olihan se hienoa, todistus oli hyvä, dekaanin puhe vähän outo ja asuni ihku. Nyt en aio ehkä noin puoleen vuoteen olla juuri missään tekemisissä alani kanssa tieteellisessä mielessä; ei semantiikkaa, polysemiaa, merkitysverkostoja, sanakirjoja, tyylisuuntauksia eikä kirjalistoja. Ehkä ensi keväänä, jos suunnitelma A ei toimikaan.

Muuten ei oikeastaan mitään. Ajattelen varmaan liikaa joten olen taas jumissa. Tänään kuuntelin luennolla juttua kansalaisuudesta, join järjettömän kokoista kahvia ja kirjoitin kalenteriin sivullisen muistettavia asioita. Olin hermostunut ja päätäni särki. Kun minulta tänään kysyttiin mitä kuuluu, vastasin ettei mikään ole vialla. Eikä ikäänkuin olekaan, mutta joku on silti. Vai onko se tottumuskysymys, että jotain olisi oltava vialla. Tykkään elämästä nyt, mutta.. jotain. Mitä mitä.

"We Become What We Do."

Sinä leikit asioilla, joihin et itse usko, jotka eivät ole sinua. Mutta voivat äkkiä muuttua sinuksi. -Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Mitä tässä nyt sanois, olen ajatellut viikon ajan välillä paljon, välillä vähän, ollut hyvällä tuulella, huonolla tuulella ja aina melko väsynyt.

Sanovat, että on todennäköistä, että väsymykseni johtuu epäsäännöllisestä elämästä ja terveyden laiminlyönnistä. Nukun liian vähän tai liikaa, välillä en muista syödä oikeaa ateriaa koko päivänä, liikun liian vähän. Ehkä niin, pitäisikö tehdä paperille suunnitelma uni- ja ruokaajoista. Toimisi juu, as if.

Yks päivä tossa ajattelin, että on tavallaan järjetöntä kun muistelee aikoja, jolloin on kohdellut itseään vielä huonommin kuin nyt. Koska tykkään keittiöpsykologisoida ja analysoida ihmisiä ja itseäni, etsiä syitä ja synkkiä salaisuuksia, olen tässä kuluttanut päiviä miettien, mistä johtuu toisinaan kohtuuttoman surkea itsetuntoni ja etenkin aikaisempi epäkunnioitukseni minua ja kehoani kohtaan. Hirmuaikaisin jo teininä aloin vähän leikitellä vakavemmilla jutuilla, joihin ei pitäisi olla mitään asiaa. Jollain naistutkimuksen luennolla, jolla käsiteltiin ruumista ja puhuttiin anoreksiasta, ihmisten päätuomio tuntui olevan, että siinä on kyse hallinnasta. Kun kaikki muu ympärillä on kaaosta, voi hallita edes jotain olemalla syömättä. Ehkäpä niin, en minä ole ikinä ollut anorektikko, en voi tietää, mutta kaikki paha mitä minä olen itselleni tehnyt ja jättänyt tekemättä, on ollut aluksi leikkiä ja kokeilua, hölmöä hällä väliä -asennetta, mutta myös pyrkimystä järkeen ja jonkunlaiseen pysyvyyteen. Kun kehittyi sekä fyysisesti että henkisesti, ihmiset ympärillä alkoi tehdä omia kokeilujaan, kukaan ei oikein puhunut siitä miltä tuntui eikä itsekään uskaltanut kysyä, oli vaan helpompaa etsiä ratkaisuja itse toiminnasta. Yksinkertaisinta oli itsekeskeisenä teininä etsiä ulospääsyä pahasta olosta itsestä ja actionista joka kohdistui itseen. Ikinä en ole vakavasti ollut itsetuhoinen: en urheillut verenmaku suussa, laihduttanut järjettömästi, kieltäytynyt syömästä, peitellyt lukuisia arpia käsivarsissa, noussut 14-vuotiaana keski-ikäisten miesten autoihin, hengaillut epämääräisessä seurassa tai juonut holtittomasti muiden ostamaa alkoholia. Mutta nyt kun muistelen, melkein kaikella olen leikitellyt, millä enemmän millä vähemmän, joskus salaa välillä avoimemmin, muka tietoisena koko ajan siitä mitä olen tekemässä. Vaikka millään ei silloin ollut sen vakavempia seurauksia, kuinka paljon näennäisesti viaton leikki on vaikuttanut siihen, millainen olen nyt, millaisena itseni näen ja mitä koen ansaitsevani?

Jos ruumis ja sielu ovat olemassa toisistaan erillisinä, onko oikein rangaista ruumista sielun vajavaisuuksista? Voiko se, että ihmisen voi olla niin vaikea hyväksyä ulkoista itseään, johtua siitä, että sisäinen ja ulkoinen minä ovat niin pahassa ristiriidassa? Vai onko itsetuhossa kyse ei niinkään siitä ettei hyväksy kehoaan vaan siitä, ettei hyväksy henkistä itseään? Kehoa on yksinkertaisesti katsottuna vain helpompi satuttaa. Fyysinen kipu on huomattavasti helpommin ymmärrettävissä kuin henkinen. Eipä sillä, kuka näitä edes miettii ja mitä väliä sillä sikäli on, tärkeintä on tämä päivä, sanovat. Mutta puhuispa joku asioista, olemme sitä miksi meidät on muokattu, miksi itsemme olemme tehneet, onko syyt tärkeää tiedostaa vai onko väliä vain seurauksilla?

On vähän krapulapäivä, ajatus juoksee välillä liian kovaa, välillä risteilee, välillä ei liiku yhtään. Eilen oli synttäribileet (no ei mun), oli ehkä ihan hauskaa, en tiedä, olin humalassa, tanssahtelin vähän, mutten varmaan puhunut mitään järkevää ja murehdin vähän. Nukuin pitkään, mutta surprise, olen väsynyt. Pitäis syödä omena. Siskoni kutsui syömään, mumisin puhelimeen etten jaksa. Haluan maata sohvalla. Tällä viikolla kolme ihmistä on kysynyt saman kysymyksen ootko sä masentunut?, en mä nyt oo, oon väsynyt, mietteliäs, hiukan huolissani. En osaa tehdä valintaa opintojen suhteen, en ehkä ees halua, haluaisin tunnistaa itsessäni kutsumuksen, olla varma tai haluta julkistaa asioita ennen kuin olen varma. Mikä siinäkin on, etten välitä mitä ihmiset valinnoistani ajattelevat, mutta heaven forbid, en vain voi halua pysty epäonnistua muiden edessä.

Puuuuuh, nyt voin siirtyä hömppään, katsella dvd:itä, syödä sen omenan ja juoda kahvia. Mieleni on tyhjennetty. Bing.

“Vanity is my favourite sin”

Olen niin tyttö, olen niiiiin tyttö. Tänään olen ollut koko päivän ihan yksin, syönyt jätskiä strösselillä, juonut kahvia, nukkunu päiväunet kissa vatsan päällä, hoitanu kauneuttani (ha!) ja mikä tärkeintä, selannut ehkä jokaisen varteenotettavan nettivaatekaupan listoja. Seuraa namedroppailua.

Uuh, aah, oi! -huudahduksia. Melkein pitäisi lähteä Tampereelle ostamaan se Firetrapin musta, kiiltävä nyrkkirautalaukku. Ois pähee. Tiesin, että olen pinnallinen ja pidän kauniista jutuista (ja Dita Von Teesestä), mutta kun oikeasti voihkin ääneen katsellessani Agent Provocateurin sivuja, olin jo vähän, että kamoon. En tiedä, kuinka paljon on järkevää varata rahaa mukaan New Yorkiin. Helsingissä tiedän vain yhden kaupan (Helsinki10), jossa myytäisiin Vivienne Westwoodia, siellähän sitä (ja kaikkea muuta!) on joka paikassa, kamalia asioita voi tapahtua.

(Päivän kengistä en voi edes puhua. Metallikorot, punaiset korot, kaikki korot, voi hyvä luoja.)

Stream of Consciousness

Taisin nukkua tänään pitkään, tosi pitkään, iltapäiväpitkään. Sitten vietin vähän aikaa omituisten ihmisten keskellä. Lukiolaisia, tiedättekö, luokittelin ne muistikirjaan, olen paha ihminen. (1. longchamp-laukkuiset beibet 2. emotukkaiset coolit pojat 3. kilttisilmäiset tytöt). Minä en näin täältä katsottuna tiennyt 18-vuotiaana maailmasta tai elämästä mitään, tietääköhän ne.

Huomaan istuvani nykyään bussissa melkein joka päivä. Tänään teinipojat puhui alkoholista ja laitoin ipodia kovemmalle. Sitten bussi 18 joutui johonkin omituiseen liikennesumaan ja ulkona taksit ja yksityisautoilijat tööttäili ja meidän kuski tööttäili takas. Yleensä vakavat bussimatkustajat alko vähän hymyillä. Sekin joku poika joka luki nobelkirjaa ja jolla oli kassissa kirje Riikalle ja nimen perässä hymiö :)

Oon yrittäny miettiä asioita, joissa oon hyvä. En oikein keksi. Olen hyvä pinnallisissa jutuissa, huomaamisessa, välillä ajattelussa ja pakettien lajittelussa. En tiä. Osaisinpa keskustella muustakin kuin päivistä. Osaisinpa keskustella ideoista.

Jotain on vissiin vinossa kun olen koko ajan niin väsynyt. Ajatukset ei oikein pysy kasassa, aikaisemmin löysin kissan istumasta tiskipöydällä tiskien keskellä. Joko se paheksuu tai yrittää auttaa tai sitten se vaan on. Ois hienoa tietää mitä mielessä tapahtuu. Haluun selkeitä määrittelyjä, aikatauluja, pitkiä aamuja, hyviä ihmisiä, avaruutta ja tietoa. Mut oikeesti en jaksa edes tiskata tai muistaa monesko päivä on nyt.

"Tää on tosi tärkeetä."

Huomenna vien jollekin kivalle virkailijalle todistuksenpyyntölomakkeen ja puolentoista viikon päästä saan sen pyytämäni todistuksen, lasin kuohuviiniä ja tittelin humanististen tieteiden kandidaatti. Menihän siihen yli neljä vuotta, välillä oli naurettavan vaikeaa, epäilyksiä alasta on edelleen ja eihän tämä se tavoitetutkinto ole. Mutta silti kun kävelin sateessa, märkänä ja väsyneenä pois kammottavalta filosofian laitokselta, jossa kiltti amanuenssi rekisteröi minulle kauniin kokonaisuuden, olin aika huipulla ja ylpee itestäni. Isäkin oli kuulemma ihan ekstaasissa, tais olla vakavia epäilyksiä siitä tuleeko tästä ajelehtimisesta mitään konkreettista tulosta.

Eilinen oli aika mahtava päivä kans, aloitin aamun autoilemalla puoliunessa puoli kuudelta, nukuin vaatteet päällä puoleen päivään, luin junassa sähköpostista että pääsin logiikasta läpi (2/5, uu jea!), palkitsin itseni turhalla hömpällä ja ostin ihanat, ehkä vähän liian kalliit natsi/domina/sivistynyt leidi -käsineet. Aikuisilla, valmistuneilla naisilla on mustat nahkakäsineet, eiks nii. Oih, ne on ihanat. Ja ilta oi ilta, vaihdetaas kappaletta.

Gojira. Ranskan lahja metallille, musiikille, elämälle, kaikelle. Joe oli vielä ihanampi kuin kuva kukkarossani. Flying Whales:in aikana uskoisin, että vähän tärisin, oisin saattanut laulaa mukana jos en olisi ollut niin orgastisessa tilassa.

Sen huikeuden jälkeen mikään ei olisi voinut tuntua pahalta, ilta oli hyvä, yö oli hyvä, aamu oli hyvä. Päivällä ollessani on top of the world siinä naurettavassa kaatosateessa, joka ehkä pilasi lempikenkäni, palkitsin itseni vielä toistamiseen lisähömpällä: katala S-market tarjosi toisen lempiturhuusmuotilehdistäni kahden euron alennuksella, kannessa oli omituisen näköinen Lindsay Lohan ja lehdessä viehättävä juttu siitä kuinka eletään snobisti vähällä rahalla, ja ajattelin hetken liikennevaloissa, että nyt on kaikki sen verran hyvin, että eiköhän kohta joku palauta maan pinnalle.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.

No niin, mitäs. Kirjamessut muuttuu vuosi vuodelta typerimmiksi, kirjat kalliimmiksi ja sen ihmismäärän keskellä mie ahdistuneemmaks. Taisin nähdä kaverini veljen, puhuin parin sanataiteilijan kanssa ja ostin neljä kirjaa. En saanu omistusta ihanalta Joel Haahtelalta, ois esiintyny vasta kuudelta. Ainoa omistus T. Vimmalta, joka väitti uuden Gourmetin olevan paras kolmesta, ei se oo, eka on vieläkin. Erlend Loen Muleum oli näköjään vihdoin suomennettu. Osaisinpa norjaa, luulen että Loen naiivi kirjoitustyyli toimii alkuperäiskielellä paremmin. Oisin minä senkin ostanu, mut sen ehtii myöhemminkin. Kolme neljästä hankin ihanalta Sammakko-kustannuksen standilta. Niillä on oikea meininki, en osaa selittää. Oisin ostanu melkein niiden kaikki julkaisut jos ois ollu rahaa. Hipelöin kolmea New Yorkin matkaopasta. En tiiä miks pidän koko kaupungin mustavalkoisina kuvina ja matkan edelleen utuisana ajatuksena, vaikka oikeasti voisin jo suunnitella juttuja.

Sitten en tarkkaan muista mistä puhuin, mutta olutta, ulkona satoi ja tuuli ja nukuin pojan kans, mikä oli aika lämmintä ja chillii. Koko tämän, vähän huonon viikon ajan olen nukkumaan mennessä ollut ihan on the edge, sätkivä ja hermostunu, jutellu kissalle jotain omituista ja keskittyny hengitteleen. Viime yönä pysyin kurissa ja hyvänä.

Ou, tänään tulin kotiseuduille pitkästä aikaa minun mittapuulla eli ekaa kertaa ehkä kuukauteen. Olen täällä naurettavan hermostunut, ärsyyntynyt ja ulkopuolinen. Koko päivän vietin maalla, paikassa, joka lapsena oli pelkkää suurta seikkailua. Silloin innostuin nuotioista, kasvimaasta, puimurista, haravoinnista, omituisista työkaluista, metsästä ja renkaidenvaihdosta. Nyt olin huonosti pukeutunut, apaattinen ja väsynyt vinkuja. En ole varma, miksi minua ei kiinnosta täällä enää mikään. Vaeltelen muista erossa puiduilla pelloilla ja kurkkimassa sisään hylättyihin taloihin. Ois tavallaan kivempaa olla mukana siinä mistä muutkin on innoissaan. En edes puhu enää mitään juttujani. En uskalla, halua tai jaksa kertoa suunnitelmistani enkä ajastani muualla. Eikä siinä mitään sikäli, mutta jos nämä ihmiset on oikeesti niin tärkeitä minulle kuin kuvittelen, eikö tän kaiken pitäis olla helpompaa.

Noh. Huomenna pääsen kotiin ja äänestän jotain random wannabepoliitikkoa, juon vähän kahvia ja makaan sohvalla. Kaikki on ihan jees, uu beibe.

Arjen ihmeitä, people

Voisin vaan nukkua. Tänään pesin pyykkiä ja kuljin pyykkitupaan käyttäen lihasmuistiani koska silmäni olivat niin väsyneet, että pidin niitä kiinni. "Hullu täti" ajatteli varmaan koulusta palaavat lapsukaiset. Pyykkituvassa jupisin ääneen, että kuka on keksinyt valkoiset alusvaatteet, kuka helvetti edes tarvitsee valkoisia alusvaatteita, miksi, mikä maailmassa on aina vialla.

Kävin sitte myös kaupassa rappiovaatteissani: liian isossa miesten paidassa ja olohousuissa (pyykkipäivä hei! [oikeesti laiskuus]) ja epäilykseni siitä, että Valintatalon kassa Riitta (nimi muutettu) on ihan pimee. Hirvittävissä ruuhkissa selkävaivainen Riitta kaivaa outoja kansioita, vanhoja kuitteja ja papereita esiin ja alkaa leikkaileen ja liimaileen. "Ettei unohdu." Epäilen, että hän on yksinäinen tai onneton tai puhelias tai hullu. Kerran alkoi huutaa mulle bonuskortista. Olin sillai, että sori, mun moka, mun bonukset. Menin sinne ostamaan maitoa muroihin. Ostinkin vihanneksia, hedelmiä ja hapankorppuja. Paljon halvempaa ois ostaa mikropizzoja ja vanukasta. Mutta minkäs teen, olen terveyden ilmentymä, kehoni huutaa (suomalaisia) kirsikkatomaatteja.

Oon vähän pihalla, ainahan mie oon. Tänään on huimannu ankarasti (kotimatkalla kaupasta vahingossa sanoin wow), sattunu selkään ja ollu kylmä. Tarvitsen liikuntaa, mielen iloja ja raitista ilmaa. Muutama vuosi sitten, 2006?, en olisi kiinnittänyt mitään huomiota huonoon oloon, se oli vaan semmonen normi. Kai tämä on parannus: tiedostan, että ihmisellä ei tarvitse olla huono olo fyysisesti eikä psyykkisesti.

Jo kaksi ihmistä maailmassa tietää, pääsinkö logiikasta läpi, tuleeko minusta kandi, mutta ne ei kerro. Äitini on soittanut tänään kahdesti, että joko? Olen kiroillut sille puhelimessa.

Haluaisin uuden hameen ja.. käsineet. Paljon mustia alusvaatteita. Saan ehkä illallista kiireisten sisarusteni kanssa, mikä tarkoittaa aikuista perspektiiviä ja kosketusta oikeaan arkeen, ei tällaiseen "nukuin kahteentoista, join muutaman tunnin kahvia, mietin tulevaisuutta, katoin vähän vanhoja Sinkkuelämiä ja pesin pyykkiä, mulle kuuluu ihan hyvää, you know me" -elämään.

Oon aika chill, neljäntenä lomapäivänä olen päässyt epäajattelu-moodiin. Teen sitä miltä tuntuu ja se tuntuu hyvältä. Sisko soitti. Tulevat tänne. Paniikkitiskaus ja kissan harjaus, nyt.

Viime yönä heräsin joskus neljältä ihan paniikissa, ettei mistään tule mitään. Sitten ajattelin, että nukus nyt. Sitten, että älä ala tällaiseksi taas. Kävele suoraan, analysoi, tiedosta syyt.

Olen lukenut viime aikoina taas uudestaan jokaisen misantrooppisen, antisosiaalisen ja valheellisen kunnianhimoisen henkilön raamattua, Henry Rollinsin Solipsist:a ja hämmästyn joka kerta kuinka ajatukset on mahdollista kirjoittaa, kuinka joku toinen on voinut kirjoittaa sanoiksi sen, joka minun päässäni on vain usvaa. Luen kirjaa töissä, bussissa, junassa, julkisilla paikoilla, kaikkialla missä sen lukeminen on vaarallisinta. Avaan sen sattumanvaraisesta kohdasta ja löydän jotain mikä tavallaan, kieroutuneella tavalla lohduttaa. Kirjoissa on puolensa, taidan sittenkin mennä kirjamessuilta hankkimaan ainakin Joel Haahtelan omistuksen.

How do you control yourself when it all hurts so much? Even if you could make someone understand you, so what? You're on your own, so on your own. How do you deal with winds that make your bones moan and nights that make you sweat and panic? The answer never seems to come. You just keep breathing until it fades. When someone says they have the answer, that means they don't have shit. -H.Rollins

There is no room for your judgement, my life is mine alone

Kahtena viime päivänä minä, hemmoteltu kakara, olen ollut pakotettu kulkemaan töihin bussilla. Yhteensä noin kaksi kilometriä kävelyä, kymmenen minuuttia kuumassa bussissa ja entiseen matkaan lisää 20 minuuttia. Mitä ihmiset ajattelee busseissa? Näkeekö ne mitään tuijottaessaan ikkunasta sateeseen? Ihmiset näyttää busseissa aina surullisilta. Kaikki etsii sitä paikkaa, joka ei olisi kenenkään vieressä ja sitten ne uppoaa johonkin omituiseen tilaan, jossa muita ihmisiä ei ole olemassa ja josta havahdutaan juuri oikealla hetkellä painamaan nappia.

Ja ne maisemat! Kehä. Autokauppoja, ostoskeskuksia, autoja, autoja, autoja, ränsistyneitä bussipysäkkejä, bensa-asemia. Masentavaa. Tänään joku vanha mies kaivoi jännittävästä mustasta laukustaan pienen kirjan, jonka kannessa luki kultaisin kirjaimin Psalmeja. Jotkut uppoaa semmoseen.


Tänään juttelin taas jälleen kerran ensi keväästä. Jos teen sen, mitä minun pitäisi tehdä, mitä kuulemma olen itselleni velkaa, asettaisin itseni aika omituiseen tilanteeseen. En välttämättä voisi nostaa opintotukea, joka tarkoittaisi enemmän töitä, joka tarkoittaisi vähemmän aikaa lukemiseen, joka tarkoittaisi epävarmuutta. Hylkäisin ainakin hetkeksi kaiken tutun, kielen ja suloiset romaanit, ja keskittyisin oppimaan jotain uutta, tekisin suunnitelmia ja kamalasti töitä. Viime päivinä olen tehnyt erilaisia laskelmia, kirjoitellut lukuja paperille, miettinyt kenelle tilittäisin. "Ainoa, mitä voit menettää on raha, mutta se on loppujen lopuksi pientä verrattuna siihen, miltä elämätön elämä tuntuu kymmenen vuoden päästä." En ole varma mistään käytännöllisestä, tiedän vain, että nyt on täydellinen hetki yrittää jotain muuta jos kerran haluan jotain muuta. Uskaltaisinpa avata suuni. Kunpa en olisi aina niin väsynyt.

Asunnossa on kylmä, mutta huomenna isä tulee korjaamaan auton <3 Ei olla nähty pitkään aikaan, toivottavasti saan antaa hyviä tuloksia logiikasta. Täytyy käydä ostamassa kahvikermaa, kunhan ensin olen nukkunut ainakin kymmeneen. Loma sentään.

Crisis averted

Heräsin päänsärkyisenä, mutta oukei tuulella. Kissa-Paavo ryömi muka huomaamattomasti seinänviertä naaman viereen ja nuolaisi nenää. Herääkö joku tollaseen muka onnettomana? Annoin sille vähän mmmmm... -lihaa ja se kietaisi häntänsä viereensä ja purisi. Vähän angstasin äitille puhelimessa: "en mä vaan osaa laittaa tunteja niinku ne pitäis pistää, aina joku menee huomaamatta ohi, en mä tiedä koska menisin junaan vai menenkö ees junaan!" Äiti oli taas ihana, yllättävissä paikoissa se aina on, silloin kai kun se on tärkeintä. Vierailen kotiseuduilla vasta loppuviikosta, käyn olemassa virallinen pankissa, paheksumassa itseäni kirjastomestarille megalomaanisista sakoista ja paijailemassa melkein kaimaani, suloista pupsia. Melkein voisin paijata sen omistajaakin, jota en ole nähnyt ikuisuuteen, ikävöin. Uhkasi piru tappaa minut myrkyttämällä kunhan ura sarjamurhaajana urkenee; lienee viisainta aloittaa lepyttely, lahjominen ja hurmaaminen jo nyt.

Loppupäivä menikin zuuuum, mutta aika kului täydellistä vauhtia. Huolet, murheet, surut kävi mielessä, mutta meni pois aina yhtä nopeaan. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta kyynärtaipeen silitys on tiedättekö jotain huimaa. Ei se ennen ole kai ollut. Onks?

Kotimatkalla oli elämä vähän aikaa hallussa, ostin vihdoin ja taas lehdellisen muotia ja epätavallisen kauniita ihmisiä, vähän taisin kaupassa hihkaista ääneen kun löysin mysliä, joka on ollut kateissa puolitoista vuotta. Missä se on lymyillyt, mistä sitä yhtäkkiä on ilmestynyt Kamppiin sekavaan supermarkettiin kolme riviä ja miksei kukaan kertonu minulle? Se on helvetin kallista ja varmaan tosi epäterveellistä. Ihanaa.

Asemalla oli märkää (joka paikassa on märkää!), juna meni kaksi minuuttia sitten ja seuraava 20 minuutin päästä, mutta silti vaan hymyilytti kun teinit pussaili ja puhui ruotsia ja minun lehdessä kerrottiin, miten tulla älykkäämmäksi ehkä jo yhdessä päivässä. Uuuujea.

Nyt syyslomaviikko, koitan ottaa kiinni kaikki kiiltävähiuksiset, älykkäät valtiotieteilijät. Tavoitteena edes yksi päivä kahvilassa lukien, loppuina tiskaan, pyykkään, nukun ja kahvittelen. Ei jaksa stressaa.

If it looks like I'm laughing, I'm really just asking to leave

En tykkää itsestäni yhtään, olen huono. Koko päivän olen kuunnellut pääni sisältä kuuluvaa varmasti hyötyisit terapiasta ja lääkkeistä-Outia. Päässä ei ole ollut ajatuksia, olen unohdellut mikä päivä on ja mitä minun piti puhua. Tämä olo, jota kukaan muu ei vain voi kokonaan ymmärtää, kun koko oleminen on vääryyttä eikä missään ole mieltä. En pysty, en osaa, olen omituinen, en vieläkään kestä vaikka luulin.

Olo lienee seurausta alkoholista, punaviinistä, oluesta, koko ihanasta viikosta. Tämä olo on semmoinen välttämättömyys, jonka tulon voi joskus estää tekemällä hauskoja asioita tai vaihtoehtoisesti juoda lasin violettiin vivahtavaa viiniä lisää. Edellisestä tällaisesta on aikaa, en tajunnut, en ole oppinut mitään, unohdin, että aivoni reagoivat lempeisiin, mutta toistuviin humaliin näin.

Pelkään pelkään pelkään, että tämä on yksi niistä, jotka jatkuvat, että aamulla herään onnettomana. Puhelin äänettömällä, liian pitkät hihat, järjetön päänsärky, "ei mun oo nälkä", älä koske, huomista ei tule, en ole kotona missään, save me from myself.

Missä minun ääriviivat on? Yksinoleminen on typerintä mitä voin tehdä, koska joudun vastustamaan jokaista impulssiani tehdä jotain tyhmää, jotain mikä kaduttaisi. Olen yksin, koska kenellekään muulle en suruani anna, en halua, voi näyttää itseäni tällaisena kenellekään, koska tämä ei saa olla minä. Silti haluaisin nyt, enemmän kuin ikinä, että joku pitäisi kiinni. Ei katsoisi silmiin, ei kysyisi mitä kuuluu eikä esittäisi ymmärtävänsä, mutta halaisi pitkään. Ei irrottaisi hetkeen.

I breathe the air of freedom.

Uu-la-laa.

Hauskoja päiviä, mutten oikein osaa kertoa. Oon tosi väsynyt, semionnellinen ja valaistunut, osittain vähän huolestunut.

Alan pikkuhiljaa kypsyä ajatukseen, että ei gradua ensi keväänä. Halusin jo pitkään pitää tauon tänä syksynä, pidänkin sitten ensi keväänä. En keksi sopivaa aihetta, vaikka olen yrittänyt. En ole edelleenkään varma, mitä haluan, onko järkevää esimerkiksi vaihtaa alaa. Enkä halua alkaa stressaamaan jostain, mitä en tunne omakseni. Vähän tietysti huolestuttaa se, luisunko vanhoihin päiviin, saanko tehtyä mitään järkevää.

Tänään tulin ajatelleeksi, että oon tämän vuoden aikana pikkuhiljaa alkanut elää vähän enemmän. Olen hylännyt ainakin kolme niistä huonoista tavoista, jotka aikaisemmin teki elämästä synkkää ja joista ei edes voinut puhua kenellekään. Elämä on paljon vapaampaa, avoimempaa ja kirkkaampaa. Oon huomannut, että asiat joita aiemmin pelkäsin kuollakseni, joista ajattelin, että en pysty enää koskaan, tuntuukin täysin luontevilta sopivan ihmisen kanssa. Enemmän olen huomioinut ajatuksiani, itseäni, sitä miltä mikäkin tuntuu. Huomannut tosin senkin, että vieläkään en ole itseni kanssa kokonaan sinut enkä antanut itselleni anteeksi. Joku ääni huutaa päässä jatkuvasti. Aika paljon pelkään, että pilaan asioita jos kuuntelen sitä.

Aina kun olen yksin, haluan vain puhua. Maata sängyssä, silittää hiuksia, juoda kahvia, puhua. Antaa sanojen vain olla peräkkäin. Sitten kun oikeasti olen jonkun kanssa ja voisin jutella vakavia, en suostukaan pilaamaan hetkeä sanoilla.

I want to know if my heart can be broken.

It astounds you how they can be so smooth
How they seem to pass through life
As if life itself was some divine gift
And it infuriates you to watch yourself
With your apparent skill in finding every way possible
To screw it up.
-Henry Rollins: I Know You

Plääh, mikä minuu vaivaa. Olen päässäni ihan sekasin ja sotkussa ja pölyssä ja kaikessa. Oispa läpinäkyvä.

Viime päivät on ollu ihan hauskoja tavallaan. Olen läpsytellyt käsiäni, virnistellyt ja iloinnut siitä, että oikeasti, nyt, New York ensi keväänä, lähtö on sinä päivänä, paistaisipa aurinko. Oon kahvitellu, istunu maailman chilleimmässä paikassa, syöny pullan, aloittanu uuden jakson addiktiossani riisimuroihin, noihin ihaniin ravintoköyhiin riks raks pokseihin, oppinu et oon sosiaalisessa mielessä joku ihmeellinen epäilevä kapinallinen, joka pelkää hellyyttä, pussaillu silti kissan kanssa (ewwww!!), kuullu et oon "erisiisti tyyppi", hihitelly töissä ja tanssinu pakettien keskellä afrikkalaista tanssia.

Silti oon kuin en ois ollenkaan. Tykkään kun saan lähteä aamulla kotoa, mennä johonkin, olla jotain, tehdä jotain, hoitaa juttuja, suunnitella. Mutta jossain vaiheessa huomaa jonkun sellasen pohjavireen eikä se oo vieläkään se hyvä, missä Outi osaa, pystyy ja hymyilee. Oon koko ajan jollain rajalla. Tipunko kummalle puolelle, en tiedä. Haluisin, että asiat tuntuis kunnolla joltain. Haluisin olla riks raks poks. Haluisin hallita edes jotain. Tehdä muutakin kuin valua kotona ollessa sohvalla, tuijottaa surullisena pimeää ulkona, miettiä millainen olin silloin kun olin innoissani koko maailmasta, lukea elämäni kirjoista niitä merkattuja lauseita, jollaisiin en ikinä pysty.

Varmasti vaadin vain liikaa, ihmisiltä, elämältä, minulta, kaikelta ja oon semmonen naurettava mikään ei riitä -tyttö. Mietin ja odotan ja elämä menee tässä samalla ja tuntuu ihan hyvältä eikä sen muulta tarttis tuntuakaan.

Meemei

Sunnuntai sunnuntai, aina yhtä flegmaattinen. Koska olen itsetuhoisissa "tuijotanpa katulamppua ikkunasta ja rapsuttelen samalla kissan niskaa hajamielisesti" -tunnelmissa, turvaudun kahteen luotettavimpaan maailmassa: musiikkiin ja kirjoihin.

1. Kirja/levy, joka muutti elämäni

Oi, eiks kaikki hyvät. Pakko on kai sanoa Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Oisinko ollut 15 ja voi luoja sentään niitä maailmoja, jotka sinä kesänä aukesi tuon kirjan sivuilla. Oon lukenut sen sen jälkeen uudestaan monesti ja englanniksi (vielä parempi). Olin osa kirjan ryhmää, innostuin uudestaan kirjoittamisesta, lauseiden hiomisesta ja akateemisuudesta. Päähenkilön melankolisuus ja suru oli täydellinen samaistumiskohde angstaavalle, yksinäiselle teini-Outille.

Levy. Kai tässäkin on mentävä jonnekin vuoteen -99, kun musiikki tuli tosissaan elämään. Apulannan Aivan kuin kaikki muutkin oli tosi huimaa kamaa angstaavalle, yksinäiselle teini-Outille. Jos saa sanoa tähän toisen, niin Sex Pistols, melko huono albumihan se on, mutta se vei minut syvemmälle punkiin, antoi iloa olla erilainen ja ulkopuolella ja auttoi paljon.

2. Kirja/levy, jonka olen lukenut/kuunnellut useammin kuin kerran

Kai olen melkein kaikki suosikkini lukenut useammin kuin kerran. Sanoisko, että Bret Easton Ellisin Lunar Park. Englanniksi nimenomaan. Siellä on hirmumonia kauniita, todella hienosti rakennettuja pätkiä ja koko kirjaa hallitsee se jännittävä muitakin BEE:n teoksia yhdistävä sekoitus tosi huolestuttavaa välinpitämättömyyttä, dekadenssia, huolta, surua ja hauskuutta. Viimeinen luku, josta Porcupine Treen My Ashes kuuleman mukaan on saanut nimensä ja meininkinsä, on jotain huikeaa.

Mitäpä en olisi monasti kuunnellut. Ehkä tässä vaiheessa otamme esiin kolmannen niinsanotusti nolon suosikkini My Chemical Romancen Black Paraden. Se nuorison hokema "MCR muutti mun elämän!" -argumentti oli hieman ymmärrettävämpi kun jouluyönä 2006 kuunteli tyhjässä, hiljaisessa lapsuudenkodissa näennäisen pirteitä lauluja elämästä ja kuolemasta. Se, että bändistä tuli niin suosittu ja että bändiä tuntemattomat nimittävät sitä pilkkamielessä emoksi, ei oikeastaan haitannut yhtään, koska se teki niin suuren vaikutuksen jossain paikassa, missä muilla ei ole väliä eikä muiden tarvitse ymmärtää. Levy on hieno kokonaisuus, jonka mielellään kuuntelee kokonaan ja järjestyksessä.

3. Kirja/levy mukaan autiolle saarelle

Uuuu, vaikeutta. Ehkä Henry Rollinsin Portable Henry Rollins. Kokoelmassa on kaikkea mitä ihminen tarvitsee, jos ei ole muuta kuin aikaa ajatella.

Sen pitäisi olla jotain monipuolista, hyvää ja semi-iloista. Oisko Musen Black Holes & Revelations.

4. Kirja/levy joka teki minusta hupakon

Nolostun, nolostun. Tuomas Vimman Helsinki 12 oli talvella 2004, juuri Helsinkiin muuttaneena jotain "niinku ihanaa", vaikka kirja on ihan järkyttävää pintaa ja päähenkilö melko toivoton kusipää. Ainoa ihailtava asia kirjassa on kieli. Hupakon se teki niin, että jossain tapahtumassa juttelin sekunnin herra Vimman kanssa ja olin ihan, että aah ja lähettelimme sähköposteja melko kauan, mikä oli kyllä hauskaakin. Hienoin asia, joka siitä seurasi on Toisen omistuskirjoitus. Mutta olinpa kuitenkin nuori ja hurahtanut ja hupakko.

Levy, joka teki minusta hupakon. Emmätiä. Oi! Rasmuksen (ilman kaiken tuhonnutta the-etuliitettä) Hellofatester. Olin nuori ja hurahtanut ja hupakko ja ehkä vaan vähän ihastunu Lauriin <3

5. Kirja/levy, joka sai minut kyyneliin

Montaa kirjaa lukiessa oon ollu sillai sniff, mutta mieleen tulee Robert McLiam Wilsonin Eureka Street. Jossain kirjan keskivaiheilla kuvataan IRA:n tekemä pommi-isku johonkin voileipäbaariin. Samaan aikaan kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti, miten räjähdys rikkoo ihmisen ruumiin ja kerrotaan, millainen elämä jää kuollessa kesken. Kaikilla normaalisti nimettömillä uhreilla on nimet, iät ja menneisyys. Ja muistan, kuinka jonkun perheensä menettäneen miehen loppuelämää kuvataan jotenkin niin, että "hänen sydämessään satoi koko loppuelämän." Se oli silloin, kai on vieläkin, todella.. sydäntäsärkevää.

Porcupine Treen Fear of a Blank Planet on niin kamalan surullinen ja lähellä ja jotkut laulujen lauseista saa minulle silmiin kyyneleet ratikassa.

6. Kirja/levy, jonka toivon tulevan kirjoitetuksi

No niinku daa, minun esikoisromaani on tähän ainoa oikea vastaus, mutta se tuntuu nyt vitsiltä. Ei tuntunu sillon 15-vuotiaana!

Levy. Ainahan noita toivoo, että tulee uusia ja saakin joskus. Gojira, Ram-Zet ja MCR on toivomuslistan kärkipäässä ja ainakin kaksi ensimmäistä on toteutumassa, toinen ylihuomenna. Aah.

7. Kirja/levy, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Kaikki ne on ollu hyvä kirjoittaa, ei se voi ikinä olla helppoa ja sitä prosessia tulee kunnioittaa!

Levytkin, no joo. Kai ne on jollekin ihan kultaa, mutta en voi ymmärtää Poets of the Fallin tai Fall Out Boyn viehätystä, ihan näin alkuun. Oon tavallaan pahoillani.

8. Kirja/levy, jota luen/kuuntelen parhaillaan

Luen aika montaa juuri nyt. Olen ollut kauhean huono lukija viime aikoina kylläkin, harvaa olen saanut lopeteltua. Sam Taylorin The Republic of Trees on luvun alla, kuulemma muistuttaa Kärpästen herraa, josta en kauheesti välitä. Ja yritän myös tavata Darian Leaderin The New Blackia (Mourning, Melancholia and Depression).

No kun se tuli tuossa äsken mainittua, otin käsittelyyn Fear of a Blank Planetin.

9. Kirja/levy, jonka olen aikonut lukea/kuunnella

Niitä on todella monta. Sivullisen haluisin kahlata viimein läpi, Rikos ja Rangaistus kiinnostaa kaikella tavalla todella paljon ja Please Kill Me on odottanut sekin hyllyssä jo turhan kauan.

On kai noita. Olen kyllä yleensä ottanut aika äkkiä asiakseni. Aion kuunnella ensi tilassa keskiviikkona vähän uutta Gojiraa ja The Way of All Flesh:a. Oijoijoijoi. Hehkutan sitte keskiviikkona.

Oh-so-emo.

Outo päivä. On ihan hiljaista ja välillä tuntuu tolta, välillä tältä, välillä hyvältä, välillä tosi pahalta, välillä ei ehkä miltään.

Ois kivaa maata nyt kokonaan peiton alla, ois lämmin ja pimeää, ja puhua asioita, aina vaan puhua mutta vaan oikeita asioita, niitä mitä haluis sanoo mut ei uskalla. Maata silmät kiinni peiton alla, puhua ja tietää, että joku kuulee.

"It's the friends you can call up at 4 am that matter."

Pakko on tehdä yöpäivitys kun oli hauskaa ja koska sie tätä luet, sanon kiitos. Oli hauskaa maata sohvalla, kikattaa, puhella pojista ja ajoista ja olla muistamatta kaikkea mitä pitäis tehdä.

Olen välillä melko huono ystävä niille vähille, joista oikeasti välitän. Teen katoamistemppuja, oon sulkeutunu (kauniisti sanoivat lukiossa, että oon melankolisen mysteerinen) ja välillä apaattinen ja välillä vinkuja. Syksyn aikana olen selvittänyt sen, että minulla on passiivinen suhtautuminen ihmissuhteisiin, mistä se johtuu, mistä näitä tietää. Kaikki ne ajat, kokemukset, muistot. 1995. Yläaste, lukio, yliopisto, kaikkia aloittaessa koin olevani totaalisen ulkopuolinen ja nyt ilmeisesti pelkään kauheasti, että jollain lailla sössin ne ihmissuhteet, jotka olen saanut säilytettyä ja jotka oikeasti on elintärkeitä. Harvat päästän kokonaan elämääni ja niitä ihmisiä, joiden seurassa saan olla oma omituinen itseni ja tuntea oloni mukavaksi, on vähän. Miksi en pidä huolta, että niitä ei tule vähempää?

Joka tapauksessa toivon, että jokainen niistä "vähistä" tietää, että aina, ihan aina, minä olen tässä ja minua saa hyödyntää: kuuntelen, nyökkäilen, annan valistuneita neuvoja ("ei vittu hei enää yhtään tekstaria!"), hengittelen vieressä ja pidän kädestä vaikka koko yön. Minulta saa yösijan, viiniä, suklaata, halauksen ja kissan hetkeks syliin laskemaan verenpainetta. Eikö se oo ainoa reilu vaihtokauppa: anna mun olla oma itseni, saa minut tuntemaan itseni mukavaksi itsessäni ja minä annan lähes mitä vaan mitä tarvitset. Inhottavinta passiivisuudessani on se, että tosi vähän luotan tämän vaihtokaupan vastavuoroisuuteen.

Huomenna käväisen kotiseuduilla perustelemassa valintojani ja syömässä oikeaa ruokaa. Nyt pitäisi nukkua. En ymmärrä, miten oon onnistunu ostamaan hedelmäpommijugurtin.

Don't you dare ruin this for me.

Tänään on krapula siitä kevyestä salonkihumalasta. En selvinnyt kotiin nukkumaan, mutta se ei haitannut, koska yhdessä nukkuminen on hauskaa, rentouttavaa, kevyttä. Pahoinvoivana, eilisen ihkuissa vaatteissa (minusta tuli hametyttö) kävin Akateemisessa ja ostin Chuck Palahniukin kirjan kannessa olleen puolijumalani Bret Easton Ellisin suosituksen perusteella. Käytin ostoperusteena tosin myös perinteistä "avaa kirja, lue lause, pidätkö siitä?" -tapaa.

"Another thing is no matter how much you think you love somebody, you'll step back when the pool of their blood edges up too close."

Sold.

Junassa joku random mummo aiheutti minulle ajatuksellisen ongelmavyyhdin, jota perheenjäsenet lisäs. Miks aina sellasta? Jos joskus ois kaikki hyvin, minkä takia jostain tulee jotain raskasta tekemään jutuista pimeämpiä. Oonks niitä, jotka ei osaa olla? Eipä tarvis miettiä, sais vaan nukkua jonkun vieressä ja olla hyvin.

I had a dream.

Nukuin yhteen ja herätessäni ajattelin, että "olen niin onnellinen, olen niin onnellinen" ja olin, että oho oho, Outi. Muistaisinpa mitä unta näin juuri ennen kuin heräsin.

Aamuyöstä näin unta, että olin ylioppilaskirjoituksissa jälleen ja taas ja minua vastapäätä pyöreässä pöydässä (!) istui puolikantisbaari System Rockin edustaja. Tai niin sen nimilapussa luki. Joo, meillä kokelailla oli semmoset. Parasta oli se, että vanhempani istuivat salin etuosassa kannustamassa minuu. Kertooks tää keittiöpsykologoinnilla, että hankin arvosanoja miellyttääkseni vanhempiani, kun oikeesti haluisin vaan olla vastuuton ja juoda kaljaa? Jaiks.

Nooo, huomenna on perjantai. Aion pestä pyykkiä naurettavan aikaisin, pukeutua pakon edessä hameeseen (ei puhtaita tai kuivia vaatteita) ja olla iloinen.

"Oot salagootti, etkö ookin"

Uujea. Tämä oli tämmönen päivä:

-Tentti meni kuin meni. Istuin siellä kolmisen tuntia, kunnes oli pakko saada tonnikalapehmo kera kahvin ennen naistutkimusta. En olisi voinut tehdä enempää, joten sikäli oon tyytyväinen. Katotaan nyt, sääliskö lehtori Logiikka minua sen verran, että päästäis suhahtaan läpi.

-Puhuin äitin kanssa puhelimessa matkasta New Yorkiin ja äiti oli ihana.

-Kävin hulluilla päivillä. Miksi? En minä tiedä. Joka vuosi sitä samaa, angst angst, ihmiset. Kävin läpi kirjat, levyt, leffat, en ostanut mitään. Aika ylpee olin itestäni kyllä.

-Töissä olin todella tehokas, mikä yleensä - tänäänkin - tarkoittaa sitä, että ottaa päähän. Ei se mitään, kaikki korjaantui kun puhuin vähän vaatteista ja misantropiasta. "Aja kenen päälle ajat, kunhan et cityketun.", "Aina sulla on mustat vaatteet!!", "Ei oo tukkas oikeesti noin tumma!", "Kyllä. Ihmiset ovat tyhmiä." Hihittelin vähän. Ja näin kanssa töissä tosi kauniin pojan, en tiiä kuka se oli enkä haluukaan tietää, mutta kauneus on kauneutta kuitenkin.


Huominen näyttää paperilla hyvältä: chiball, kahvila, musiikki ja sisarilta. Oon tosi vastuuton, mutta toivoisin, että saisin juoda semmosen miellyttävän päiväsaikaan alkavan, jänniin juttuihin johtavan salonkihumalan. Semmosen, että vois chillaa ja jutella jotain outoja ja olla kevyt.

Tiedä sitä sitten, mihin tommosen mahduttaa; viikonloppuun aion sisällyttää sosiaalista kanssakäymistä, koiria (!) ja ehkä vähän vanhempiakin. Nyt on tavallaan aikaa eikä tarvitse taas vähään aikaan ajatella sitä mitä on joutunut ajattelemaan. Pitäis vaan osata relaa.

Rain that ever-loving stuff down on me

Pakkopäivitys, tauko älystä, muttei kuitenkaan.

Istun päivystyspaikallani yliopiston kahvilassa (oikeasti kohta ilmoitan toimistoajat, minua voi tulla tähän nurkkaan tapaamaan, annan neuvoja hyvään elämään 90 sentin kahvikuppipalkalla. Pullatkin hyviä.), näen tuttuja kolmen vuoden takaa, nyökkään että moi ja tuijotan lasittunein silmin ihmisten järjettömiä lattelaseja kuunnellessani napeista luentoa aggressiivisuudesta.

Tänään on päivä liian täynnä tekemistä. Aamulla tentti, pelkään kamalasti, aamuksi alustus sosiaalipsykologiasta, en pelkää, mutta haluaisin kirjoittaa hyvän ja se ottaa aikansa ja luulisin, että kahvittelua ihmisen kanssa, joka voi hetkeksi saada stressini poistumaan. Ihmiset on hyviä sillai.

Onko mitään ammattia, jossa voi kuluttaa päivänsä katsellen ihmisiä, kuvitellen elämiä. Havainnoida punavalkoisia huiveja, teenjuojia, tekohymyjä, yksinäisiä poikia, asentoja, epätoivoista ryhmään kuulumisen tarvetta, kauniita mustiin pukeutuneita humanistityttöjä.

Tänään aamulla juttelin siitä, kuinka mielenkiintoista (hah) onkaan, etten koe suurta tarvetta kuulua ryhmään, olen enemmän yksilösuuntautunut. Silti huomioin jatkuvasti, että juuri tämä, olla ulkopuolinen sosiaalisessa tilassa; läsnä, mutta omassa maailmassaan, lievittää ikuista yksinäisyyttäni kiehtovalla tavalla.

Jea, teen muutaman logiikan tehtävän. Nick Cave jeesaa.


edit 13:37: Niin ja Paavo Haavikko. Klassikkokurssille piti aikoinaan lukea runokokoelma Talvipalatsi, liekö se tunnetuin. En ymmärtänyt juuri mitään mitä luin, silti luin sen moneen kertaan ja huusin ja vikisin ihmisille: "kato nyt tätäkin, lue tää, mitä se sanoo, tajuutko sä tätä?! oonko mä näin tyhmä!". Haavikko muodosti kauhun vaikeatajuista runoutta kohtaan, mutta mikä tärkeintä, suurensi sanataiteen kunnioitusta.

Mitään pelättävää ei ole.

Oh my. mitä minä pelkään, miksi minä pelkään, mikä minussa on.

-keskiviikko. kuoren avaus, tentti, mindblock. Kaikki sanoo viimeistään nyt, pääset sinä sen, minäkin sanon enkä usko yhtään. ne kysymykset: miten meni? en minä tiedä. viimeinen mahdollisuus. ja mitäs sitten.

-keskinkertaisuus. pienet ajatukset, joukkomentaliteetti, kolikoiden alkuperän pohdinta lähijunassa matkalla järvenpäähän.

-tottuminen. sinä oot siinä nyt, et ehkä enää huomenna. ihmiset kuolee, lähtee pois, tavarat katoaa, ajat muuttuu. mitä hyvää siitä seuraa jos totun siihen että jotain on nyt. läheisyydenpelko on oikeasti pelkoa siitä, että se lähtee pois juuri silloin kun siihen tottuu.

-sumu. mitä ihminen pelkäisi jollei sitä mitä ei tunne. päivät sumuisessa välinpitämättömyydessä on paljon pahempia kuin mustin pimeys tai kirkkain valo.

-riippuvaisuus. riippuvuus, riippuvaisuus. minulla on oltava rajat. ei voi olla puhtainta se, että tarvitsen jotain toista kuin itseäni. kenenkään muun kuin minun ei pitäisi joutua huolehtimaan minusta. itseni seura ei aina ole hyväksi, eikö sen olisi oltava.

-selfdoubt. mitä se on suomeksi, itsensä epäily. muihin vertaaminen, se mikä johtaa onnistumisen pelkoon, alisuoriutumiseen, luovuuden puutteeseen, kotiin jäämiseen.

-unohtaminen. en halua unohtaa tärkeitä asioita, sanoja, ihmisiä ja varmaan se tuntuu pistona jossain, kun jossain joku unohtaa minut.


Ulkona sataa, kissa kipusi jo nukkumaan enkä minä halua nyt unta vaan kirkasta tajuntaa.

"Lakkaa stressaamasta, nyt."

Plääääääh. Sunnuntai, oi sunnuntai. Oon niin väsynyt.

Eilen oli ihan hauska ilta, taisin jättää sanomatta sen, mitä piti eniten sanoa, mutta sanon myöhemmin joskus. Koko viikon oon ollu se kuuluisa kipeä stressipesäke, aina tehdessäni jotain olen ajatellut, että pitäisi tehdä tuota toista. Se on ihan naurettavan rasittavaa, kun ei vaan osaa olla hetkessä. Ainoat hetket tällä viikolla, jolloin olen ollut oli uusia id-koodeja tehdessä (wat wat?!) ja suudellessa. Niinkun, että tätä juuri nyt, tästä on hyötyä, muu tulee myöhemmin.

Ajatukseni ei juokse, tai juoksee muualla, ei tässä. Olen surullinen, eikä ole mitään syytä olla. Olen tosi huolestunut ja peloissani. Haluisin niin paljon sen elämän, mikä minulle kuuluu. Mitä se tarkoittaa? Ihan niinkuin jossain.. missä, kaikkeudessa, kulkisi kaksi "mun elämää" rinnakkain, ja elän sitä toista, vähän haaleampaa. Tavallaan tiedän kaiken siitä, mitä pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä. Miksi sitä silti antaa ajan valua välillä ihan hukkaan.

Hesarissa oli tossa alkuviikosta tiedesivujen aivosarjassa juttu siitä, että josko masennus onkin vain aivojen tapa painaa ctrl+alt+del:a, pakottaa ihminen pysähtymään. Ja että parantumisen edellytys olisi suunnan vaihtaminen. "Vain masentunut ihminen näkee itsensä realistisessa valossa. Ja se jos joku tekee kipeää." Se opintopsykologi, joka ei tajuu minuu, antoi minulle tehtäväksi kirjoittaa paperille, missä haluan olla viiden vuoden päästä, millaista työtä haluan tehdä, mistä pidän. Enkä minä tiedä. Miten voin olla varma, että se mitä haluan, on se mitä haluan? Oikeasti haluaisin pysähtyä hetkeksi kokonaan, lakata vähäksi aikaa miettimästä tulevaisuutta ja keskittyä siihen, mikä nyt saa minut hymyilemään. Puhuuko minussa nyt laiskuus, masennus, pelot, epävarmuus tai jotkut menneisyyden naurettavat traumat. Näenkö minä muka itseni realistisessa valossa.

Taidan keittää lisää kahvia, ottaa viimeinkin osaa sosiaalipsykologiseen keskusteluun ja unohtaa oloni.

The past ain't through with you

Paha olo. Aamulla luulin flunssan jo kadonneen, iltaan mennessä päähän sattui, palelin ja olin kuumissani vuorotellen, menetin taas ääneni ja jaksoin hädin tuskin kantaa kirjat kotiin. Sain luettua vähän, en ihan niin paljon kuin olin suunnitellut ja iltasuunnitelma oli jatkaa siivousta. En jaksa, tuijotan telkkarista salkkareita täysin flegmaattisena, kissan käydessä välillä lipaisemassa kättä. Suunnittelin kokkaavani viikonlopuksi, ei ole edes nälkä. En halua olla kipeä, kuka haluaa.

Iltapäivällä sain vähän hämmentävän yhteydenoton ihmiseltä, jolle en ole puhunut lähestulkoon puoleentoista vuoteen enkä jaksaisi aloittaa nytkään. Meillä oli välinpitämättömyydeen kallistuva viharakkaussuhde, jonka aikana käyttäydyin huonosti, valehtelin ja olin koko ajan todella väsynyt. Nyt kun viimein oon antanut itselleni osittain anteeksi, ymmärtänyt sen, että asioille ei enää voi mitään, mitään varsinaista peruuttamatonta tuhoa ei ole aiheutunut ja voin mahdollisesti oppia historiasta, en miltään osin halua palata menneeseen. En tarvitse anteeksiantoa enkä halua tuntea syyllisyyttä jostain, minkä jo olen käsitellyt, joten päätin olla hiljaa ja unohtaa vähän aktiivisemmin. Väärä vai oikea päätös, mistä minä tiedän; miksi ottaa elämäänsä pimeää, jos on mahdollisuus valoon?

Ennen uskoin, että ihminen saa sen mitä ansaitsee, nykyään vähän enemmän siihen, että ihminen saa sen, minkä uskoo ansaitsevansa.

Saisinpa unta, mukin kahvia ja halauksen.

There are some remedies worse than the disease

Pyykit on peseytymässä, minulla on kahvia ja post-rockia. Logiikka ei tunnu niin kamalalta. Mutta siltä se tuntuu nyt niinkun todella voimakkaasti ja rehellisesti, että nyt vittu läpi siitä saatana, eikä ikinä enää koskaan, hyi.

Tajusin tänään (bussissa), että ei ole montaa asiaa, joista en itsestäni haluaisi kertoa kenellekään, mutta siltikään en uskalla puhua, koska en tiedä, kehen oikeasti luotan. Luotan siis sillä tavalla, että kuka olisi sellainen, joka ei alkaisi käyttäytyä jäykästi, katoaisi, muuttaisi suhtautumistaan kun näkisi vähän pimeyttä tai jotain mitä ei ennen. Kuka jäis, tiiätteks.

Hold me in a violent grip .

Oon flunssassa taas. Aamulla olin köh köh, brrr, palelin niistin yskin ja anoin käheällä äänellä kissa-Paavolta armoa. Se katsoi minua sillai, että ryhdistäydy nainen, on meillä muillakin ongelmia, anna lihaa!!. Nousin sit ylös ja menin luennolle, jossa nauroin Tarja Halosen puhetyylille. Tosi kypsää.

Vähän tossa jossain vaiheessa mietin sitä, että montako minuu on. Viime vuodet on menny vähän sumussa, sellasessa kunhan nyt huomisesta selvitään, niin kattellaan sitte. Pitkään leikin jotain toista ja kieltäydyin olemasta Outi. Nyt kun tykkään itsestäni enemmän ja olen mitä helpoiten oon, alkaa mieleen pulpahdella kauheasti ajatuksia, mutta ne ei pysy siellä mielessä. Missä kohtaa epäonnistun kirkkaassa rehellisyydessäni, kun pelkään asioita, joita luulen haluavani?

Pitää miettiä, miksi pelottaa nämä: hiljaisuus, onnistuminen, lähellä oleminen ja puhuminen, kevät, new york.

Koko ajan haluun olla rohkea, ottaa selvää siitä, mikä minulle sopii, mutta sitten kun on mahdollisuus, alan jarrutella, vedän peiton pään päälle, pelkään niin kauheasti, että pilaan kaiken, etten edes yritä. Ja se jos mikä on vastoin kaikkea mihin uskon ja mitä opetan. En ymmärrä minua ja toivon, että pystyn vastustamaan vaistojani.

Ei elämä oikeesti näin vaikeeta oo.

It's been a long slow collision

Oon hämärärajainen otus juuri nyt. En oikein tajua mistä kaikessa on kysymys. Haluisin sanoittaa ajatukset, mut en osaa nyt.

Häissä oli ihan hauskaa: melkein myin kenkäni, löysin valkoviinin, tanssin, tanssitin ja löysin asioita, minusta ja muista. Ihmisiä. En osaa jutella ihmisille sillai kun pitää, mutta se ei haittaa, jos niiden kanssa pääsee sille tasolle, että ajatus virtaa ilman tiukkoja rajoja. Eilen vähän virtasi muutaman kanssa. Ja oli hauskaa huomata kuinka hyvältä tuntui nähdä isosisko niin onnellisena.

Joo, sunnuntai maanantai, tyhmä vaihto. Ilmoittaudun huomenna uuteen, uhkaavaan pettymykseen, luovun suosikistani ja palkitsen itseni kahvilla. Tunteet juuri nyt huolta ja pelkoa, varovaista optimismia. Haluisin taas sanojen virtaa. Anna Politkovskaja sanoi viime viikon dokumentissa että jos sanoo ääneen sen, mitä eniten pelkää, kutsuu pahuuden luokseen. Voi olla, mutta nyt tuntuu, toivoo, että sanat ja puhuminen sulattaisi pelot pois.


Tänään, 29.9. kuusi vuotta mummun kuolemasta ja päivästä, joka alkoi liian pienesti ollakseen sellainen, joka muutti kaiken.

Juhlatunnelmaa

Oon tyyni, rauhaisa, hyvä.

Löysin täydellisen opiskelunurkan yliopiston kahvilasta, sosiaalipsykologia ja reilu vahva kahvi yhdistettynä näkymään Aleksille oli ihan sillai huikea kokemus. Olen tosin jäljessä lukemisestani ja vähän surettaa, josko joudun jättämään kurssin keväälle. Tytöt nauroi kovaäänisesti, minä hihittelin mukana ja kammottava iTunes oli päivityksensä myötä kehittänyt itselleen soittolistageneraattorin: valitse laulu, me teemme sinulle samantyyppisistä listan. Ensin olin, että typerää, sitten että nerokasta.

Sitten sain viattomasti kahvia ja olin ihan perjantaimeiningeissä ja jotenkin täysin vastuuttomalla tavallani päädyin juomaan puoli pulloa punaviiniä. Kehitin itselleni ihan jännittävän sosiaalisen draaman, josta seura saattoi hyvinkin nauttia enemmän kuin minä.

Nyt olen vanhemillain, kengät sopii mekkoon, elämä on hyvää ja hengittelen rauhallisesti kun sakki ympärillä sekoaa. Huomenna siskon häät.

Havaintoja ja haaveammatti

Tänään iltapäivällä olin sellainen, kuin huonoimmillani olen: masentunut, saamaton, pettynyt, ulkopuolinen ja huono. Pääkipuinen ja itselleen vihainen.

Sitten sain karviaisista ja viinimarjoista tehtyä, loistavaa kuohuviiniä, joka nousi sievästi päähän ja lievitti ahdistusta, vitutusta ja yleistä angstitorstaita. Ongelmia ei ratkaista alkoholilla, mutta lääkitä välillä voi, voihan? Ja ostin muuten korkokengät täydellisellä korolla. Tosi päheet ja tosi kalliit. Nyt voin vain rukoilla, että ne sopivat (tosi päheen) mekkoni kanssa ja voin lakata stressaamasta pinnallisuuksista.

Mutta uuuu! Stam1naaaaa! Nosturi oli lopppuumyyty, täynnä, kuuma ja tunnelmainen. Tulin liian myöhään, en päässyt etenemään, aloin kuulla Viisi laukausta, jäin alakertaan, joka oli pyhitetty kokonaan alaikäisille. Kuulkaa, annoin anteeksi todella paljon. Muistutin itseäni, että myös minä olen ollut ärsyttävä, välillä kovaääninen ja teennäinen 14-vuotias sotkuisine näköestehiuksineni. Keskityin bändiin, joka oli hyvä (melkein kisaa vuoden parhaasta keikasta, koska ei vielä Gojiraa) ja hauska, sain Likaisen parketin, Muurin, Murtumispisteen, Paperinuken. Ja olihan se näinä aikoina ihan nastaa kuulla teinien huutavan yksiäänisesti "Saa tapettavaa!!". Vieressäni seisoi keski-ikäinen Children of Bodom -rannekkeinen, virastotyöntekijän näköinen nainen, joka otti hienoja kuvia hyvistä hetkistä.

Mutta kun teinitytöt tykkää halailla toisiaan ja kiroilla. (Teini)pojat haisee pahalta kun ne hikoilee. Ja sitten huomaat, että minussa on jonkun toisen hikeä. Voiko tosiaan olla, että tuo yläosaton 15-vuotiaalta näyttävä poika nojaa minuun eikä aio liikkua? Keikan loputtua jouduin osaksi tönivää ihmismassaa eikä lavalta narikalle juuri tarvinnut itse kävellä, koska ihmiset, nuo ihanuudet, kiltisti työnsivät.

Ja niin, se haaveammatti: ollapa Stam1nan bändäri.


edit 11:28: Unohdin! Keikalta tarttui mukaani myös tosi rok'n'rol, musta hammasrintamerkki! Iiih <3

Kaikissa se on joo.

Tänään vähän kilahtelin töissä; en ymmärrä miksei töitä voi tehdä hyvin, jos sinne kerran vaivautuu saapumaan. Muutenkin oon ollut tänään vähän angstinen ja ärsyyntynyt. Kävin vähän kiukuttelemassa opintopsykologin luona ("en vaan lue, mikä musta tulee, onko tämä edes oikea paikka, kuinka mä sitten luen paremmin!?") ja lounastin äitini kanssa. Keskustelu liikkui häiden istumajärjestyksestä Matti Saareen. Tein sitä mitä aina teen, yritin samaistua toisen ihmisen ajatuksiin, käyttää suunnattomia empatiavarojani ja edes yrittää ymmärtää. En oikein osannut.

Todellinen, muihin kohdistettu väkivalta mielikuvien ulkopuolisena toimintana, varsinkin sellainen, jossa minä olisin toimijana, kuulostaa täysin absurdilta, hyödyttömältä. Joskus luin, että miehillä väkivallan kulttuuri tulee lähemmäs armeijan ja yleisesti yhteiskunnassa rakennetun miehisen stereotypian kautta, liekö totta. Osaako sitten joku mies selittää, millä lailla väkivalloin, alistamalla saatu voitto voi olla oikea, ansaittu voitto? Ja onpa epäjohdonmukaista (ja kyllä, ennen kaikkea vastuutonta) estää itseään näkemästä sen "suuren puhdistuksen" tulosta, tuhota itsensä ja alentaa itsensä vihaamiensa tasolle. Yhden miehen sodat näyttävät aina päättyvän itsetuhoon eikä voitonjuhliin.

En jaksa ymmärtää sattumanvaraista väkivaltaa, sitä omituista "se vaan oli siinä ja teki mieli tappaa joku" -ajatusta. Eikö kukaan muu kuvittele menneisyyttä junassa vastapäätä istuvalle? En ole varma, olenko omituinen, kun joka kerta nähdessäni sanomalehdessä traagisesti kuolleen, yleensä nuoren ihmisen kuvan, näen välittömästi paloja historiasta, tulevaisuudesta, ajatuksista. Sitä on vaikea selittää, mutta elämä jää kesken, jos joku muu päättää lopettaa sen. On vaikea kuvitella sitä ylimielisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, jolla tällaisia päätöksiä mahdetaan tehdä. Pystyn tuntemaan sääliä, pettymystä ja tietynlaista surua kaikkia osallisia, myös pahantekijää, etenkin hänen vanhempiaan, kohtaan, mutten jaksa enkä halua ymmärtää. Kaikki mahdolliset perustelut, joita kyseisenlaisille teoille keksin, ovat lapsellisia, itsekkäitä ja naurettavia.

Jonkunasteista ironiaa löytyy ehkä ajatuksesta, että minua tuntemattomat ihmiset ovat joskus kuvailleet minua hiljaiseksi, synkäksi, epäsosiaaliseksi ja omissa oloissani viihtyväksi. En viihdy järin hyvin ihmisten kanssa ja suhtautumiseni voi välillä olla ylenkatsovaa; petyn ja turhaudun ihmisiin nopeasti. Olen lukenut paljon aikaisemmista kouluammuskeluista ja perustellut aktiivisuuteni kiinnostuksellani ihmismieleen, sen vääristymiin, pahuuteen ja tragedioihin. En voi kuvitella itseäni ylittämässä väkivallan kynnystä (onhan sellainen olemassa?) enkä usko, että suvaitsisin itsessäni vakavia väkivaltaisia ajatuksia, uskon että puhuisin, kertoisin ja hakisin apua. Eikö kuitenkin ole totta, että kuka vain voi niinsanotusti seota? Miettiikö kukaan muu, onko eilisenlaista pahuutta mahdollista löytää itsestä, vaikka kuinka syvältä tahansa?

Uaah, ollaanpa synkkiä. Onneks on aamulla chiball kohtuuttoman aikaisin, mielenhuoltoa ja Stam1naa.

Elämä on toisaalla, ainako vaan.

No ei täs mitään, joo. Pimeässä herääminen ikuiseen syysflunssan poikaseen ei ole kliffaa, mutta tarviiko kaiken ollakaan.

Yöllä näin outoja unia juhlista, pituushypystä, blondatuista pojista ja mummustani. Vain jälkimmäinen tuntui hienolta, varsinkin kun unessa sain halauksen.

Lukea koitan, d-day is coming, ja käyn kaupassa. Vähän tuntuu etten ole hyvä muussa kuin pakettien lajittelussa. En todellakaan myönnä olevani se, joka ei koskaan tyytyväinen mihinkään, koska olen nytkin (vahvin kahvi, nokkosleipä, purrrr, kauniit syyspuut ulkona), mutta mistä pulpahtelee päähäni ammatteja, joita haluan olla. Oisko ne hyviä, en tiiä.

“Home is not where you live, but where they understand you”

Mitenköhän se prosessi kulkee, jossa ihmisestä tulee omat vanhempansa? Onko se kiinni luonteesta, ulkopuolisista kontakteista vai jostain muusta asenteesta, että esimerkiksi joidenkin alkoholistien lapsista tulee alkoholisteja tai väkivaltaisten vanhempien lapsista väkivaltaisia? Millä lailla sen voi estää, että estää omassa elämässään vanhempiensa virheet?

Olen ollut vuorokauden vanhempieni luona kodissa, jossa kasvoin. Siinä huoneessa, jossa ajattelin kapinallisia ajatuksiani, löysin New Yorkin ja punkin, jonne pakenin kun suurentuva elämä oli liikaa. Olen kesän ja alkusyksyn mittaan pyrkinyt etäännyttämään itseäni perheestäni ja tästä ympäristöstä, löytää omat tapani toimia, luopua miellyttämisen ja hyväksynnän tarpeesta, tiedostaa alitajuiset mallit, mutta säilyttää edelleen suhteet juuriini hyvinä, keskustelevina ja jollain lailla läheisinä. Ei oo helppoo.

Yleensä muutun täällä runollisella tavalla melankoliseksi, vaeltelen pellonreunassa ja ajaudun hämäriin filosofisiin keskusteluihin uskonnosta, tasa-arvosta ja elämästä. Nyt teen samaa, mutta myös seuraan kikattaen leipomista lukien samalla reseptiä ("taikinan pitää kuplia ja murista", "tuleeks paineita, mitä!", "älä nyt rupee punkeen sinne niitä perinteisiä omenaserkkuja.. mitä mä puhun?!", "voita sinne, hulurumpsis!"), jaan valaistuneita neuvoja elämästä ("hengittele hetki ja chillaa") ja katselen Muumeja. Olen ihan iloinen ja osaan säilyttää etäisyyden, seurata menoa ulkoapäin, olla menemättä mukaan huonoon hulluuteen ja käsitellä turhautumani toisin kuin huutamalla ja kiukuttelemalla. En enää odota suuria asioita ja yhteisöä, johon luottaa ja palata aina.

Pidän hetkistä, joissa ulkomaailmaa ei ole. Pidän ulkopuolisen havainnoijan roolistani, en halua nostaa perunaa tai olla mukana; haluan hitautta ja hiljaisuutta, mutta etenemistä. Haluaisin, että joku muukin näkisi samoin kuin minä, ottaisi minut vakavasti ja kuuntelisi. Olisi kivaa olla kotona.

Syysolo

Niin no joo. Kahvi jäähtyi liian nopeasti. Asunnossani on kylmä eikä minulla ole sukkia. Vähän on maailmanlopun meininki ja viihdytän itseäni haaveilemalla New Yorkista, keltaisista takseista ja korkeista taloista, vapaudesta. Voisin etsiä villasukat, tanssia uuden ihastuksen Electric Sixin tahtiin ja olla iloinen. Kivempaa ois olla hidas ja juoda viiniä mukeista.

En haluis, että ykskään päivä menis enää ohi niin kuin ne menee ohi sillai että illalla vasta huomaa jutut. Haluisin et joku soittais kahdelta yöllä ja sanois, et heitä avain, oon täs alhaalla.

Living in a material world

Tänään olin ostelija, semmoinen oi, anteeksi, kolme paperikassiani vievät tilaa jaloiltanne -tyyppi. En pidä sukujuhlista, en jaksa vastailla kysymyksiin, eikä minulla ole koskaan liittolaista, joka hoitaisi reviirini kun itseä ei huvita (lue: seuralaista). Se kuitenkin on siistiä, että saan laittaa päälleni loistavalta tuntuvan, täydellisen pituisen mekon, jossa myyjän mukaan on "todella voimakasta violettia". Mustia, kiiltäviä, pyöreäkärkisiä stilettikorkokenkiä en vielä löytänyt ja tuskin löydänkään. Ostin korvaavat olen elegantti ja itsellinen nainen -kengät, mutta vien ne takaisin. The search continues.

Samalla hankin liput Stam1naan ensi viikolla ja Funeral for a Friendiin marraskuussa. Ensimmäinen auttoi läpi kesän ja oli keväällä livenä loistokas, miksei olisi nytkin. Jälkimmäisen näin viime syksynä, mutten vielä ihan ollut mukana. Senkin löysin kesän aikana uudelleen, toivon, että uusi levy lokakuussa ois enemmän post-hardcoree kuin sitä wääwääalternativea. Toiveeni tuskin toteutuu, kaikki aikuistuu, mutta on se silti ilo nähdä heidät uudestaan.

Vähän myös tänään tuputin omia arvojani ja tuntemuksiani kahviseuralleni ja tajusin vasta vähän myöhemmin, että ihmiset ovat sitä miksi ovat tulleet ja tekevät valintansa niin kuin taitavat, ei ole minun tehtäväni päättää, mikä on oikea tapa elää. Eikä aina ehkä kannata taistella jonkun sellaisen puolesta, jota ehkä ei ole olemassakaan.

Nyt ja kohta alan siivota. Taas, aina vaan. Kunhan kissa herää hetkeksi ja siirtyy vatsani päältä muualle nukkumaan.

You're art, I'm art, we're all art.

Oon iloinen ja oon surullinen.

Kävin päivällä leikkauttamassa hiukseni, oli hauskaa, parturini Teemu on ehkä parhaiden joukossa ikinä. Enkä puhu pelkästä leikkaustaidosta, mutta siitä olemisesta. Se näyttää siltä, että sillä on kivaa ja sellaiset ihmiset on kivoja. Nyt kissa tuoksuttelee vahaa hiuksistani. Jee jee.

Loppupäivä meni kahvitellessa, jätskeillessä, lukiessa ja etsiessä häämekkoa. Ei oo helppoo, ku oon ihmefriikki, sanovat. Oon tällasta ostosseuraa: "ei pastellivärejä, diggaan turhista vetoketjuista vaatteissa, ihme keski-ikäiskamaa, niittejä! paljetteja! uu, hippiä!, haluun jonkun jipon, tylsää, pläääääh, en jumalauta käytä jakkua". Arkiolemuksestani sitä ei huomaa, mutta vaatteet eivät ole yhdentekeviä ja juhla jos mikä on tilaisuus käyttää metallisia korkoja ja jotain.. sähkönsinistä. Eipä ole vielä mekkoa, makuni on liian kallis. Löysin täysin asiaankuulumattoman militanttityylisen takin, joka maksoi 529 euroa. Olin sillä lailla, että drooooool.

Näin tänään aika määrän sakkia ja se oli okei. Tykkään nykypäivänä seurasta enkä oikein pidä siitä kun olen yksin. Vähän aamulla herätessä tuntui, että ou, olen niinsanotusti vajoamassa pinnan alle ja se hieman surettaa, ettei oikein ole ketään, kelle uskaltaisin tai haluaisin näyttää itseni sellaisena. Yleensä ihmiset pelästyvät, kuvittelevat että on tehtävä jotain mikä auttaa vaikka oikeasti riittäisi vain se, että olisi vaan eikä hermostuisi.

Tänään puhuin kans elämisestä, ihmissuhteista ja perheistä plus perinteistä. En tajua sitä suhteenkehitystä, jossa oma identiteetti unohtuu, enkä sitä "perustetaan yhteinen perhe ja ollaan sitoutuneita toisiimme". Ehkä se on joillekin sopivaa, ehkä se on tavoiteltavaa ja ylevää, mutta muistaako kukaan vaihtoehtoja? Ois siistiä jos olis mahdollista tehdä mitä haluaa,
olla mitä haluaa, mutta silti jakaa asiat jonkun kanssa ja antaa sen toisen olla mitä haluaa. Olen varmaan väärässä, mutta elämä vaikuttaa kompromissien tekemiseltä, tyytymiseltä, tyytymättömyydeltä ja pitkältä. Miksi kaikkeen on aina oltava olemassa ideaalinen malli ja miksi ihmiset odottaa niin paljon suuruutta ja vaatii+panostaa niin vähän?

Ollaanks vaa.

En haluis puhuu, mutta hiljaa oleminen on naurettavuutta.

On sellanen "pysytään tässä aina, ihan hiljaa, hengitellään, ei tule huomista, ei ole eilistä, vähän lähemmäs, nyt on lämmin ja hyvä, kiitos" -olo. En halua huomista, koska en tiedä mitä sanoisin tai mitä tapahtuu, en viikonloppua, koska epäilen että joudun lähelle perherintamaa, enkä oikein halua. Etäännyn koko ajan enemmän, en enää kunnolla ymmärrä sitä ajatusmaailmaa, joka siellä vallitsee. Tavallaan olen siitä iloinen, tavallaan pelkään, etten kohta jaksa tai tajua heitä lainkaan ja olen taas vähän yksinäisempi. Turhaudun ihmisiin nykyään liian helposti.

Koko ajan joku kysyy suunnitelmista, mitäs nyt, ajatuksia. En minä tiedä. Elämä on mitä on, tulkoon asiat sellaisina kuin tulevat. Väsyn nopsaan tarkkoihin aikatauluihin, suunnitelmiin elämästä viikkoja, kuukausia eteenpäin. Miksei kukaan voi rauhoittua, käskeä minua rauhoittumaan, herättää minut kahvilla, puhella turhuuksia ja olla kiiretön ja läsnä mutta vaatia vain vähän.

En haluis miettiä ja olla niin väsynyt. Haluisin soljua ja uskaltaa.

Pieni ja ilmeisen looginen paniikkikohtaus

Muutama vuosi sitten, 2005, 2006?, pääni oli tukossa, halusin ajatella, olin äärettömän kiinnostunut etiikasta ja moraalisista kysymyksistä, joten menin ja valitsin sivuaineekseni käytännöllisen filosofian. Alku olikin hauskaa, antiikin filosofia, klassiset teoriat, etiikka, yhteiskunnalliset ideat. Ja nyt kun haluaisin vaan päästä eteenpäin, olen jumissa logiikassa.

En ole edes varma, monestiko olen yrittänyt, kerran aloitin luentokurssin, tapaamisia oli kuusi tuntia viikossa, luennot, pienryhmätyöskentely (yääh), ei ollut aikaa eikä energiaa. Nyt sitä on vielä vähemmän. Tenttikirjallisuuden, -kirjan, olen lukenut luultavasti neljästi. Se on nopealukuinen, typerän näköinen kirja, jossa piirretyt jänikset ja krokotiilit puhuvat loogisia. Olen tehnyt harjoitustehtävät, kerrannut, tehnyt vielä muutaman "vaativamman" tehtävän. Useita sivuja pystyn nytkin näkemään kuvamuistini ansiosta. Miksei se riitä, vaikka se on paljon enemmän mitä yleensä olen tehnyt tenttien eteen? Tentti on joka kerralla ollut lähes identtinen, täynnä sanoja, joita en kirjasta muista, vaikea, mutta ei kai niin vaikea, etteikö siitä pitäisi selvitä. Tällä kertaa luin vähemmän kuin keväällä, koska kaikki mitä luin, kuulosti niin tutulta, jopa hetkittäin helpolta. Nyt osasin hieman enemmän kuin keväällä, en tarpeeksi.

Paperi näyttää matematiikan kokeelta eikä anna minulle mitään vapauksia. Kysymyksiin on selkeät, varmat vastaukset, en voi käyttää ajatuksiani, tulkita, olla vapaamielinen ja hauska niinkuin olin kirjoittaessani sukupuolirooleista 1950-luvun lastenkirjoissa. Logiikan tentissä ei naurata kertaakaan. En saa ajatuksiani pysymään koossa enkä tehtäviä viimeisteltyä. Tiedän kyllä, että olen laiska opiskelija, olen aina ollut, en jaksa lukea aineistoja moneen kertaan (niinkuin nyt olen joutunut turhaan tekemään), luotan tenteissä älyyni ja siihen, että muistan sen mikä on tärkeää. Ja se on toiminut, muulla tavalla en osaisikaan toimia. Vihaan sitä, että yksi vähäpätöinen opintojakso saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi ja pettymykseksi. Olkoonkin opiskeluni ollut hidasta, olen silti ollut hyvä, nyt en ole, enkä osaa suhtautua asiaan mitenkään.

Tiedän, ettei tilanne ole niin vakava, seuraava mahdollisuus olisi jo kolmen viikon päästä, se nyt ei vaikuta mitenkään mihinkään. Mutta oikeasti, tämä on säälittävää. En voi mennä samaan tenttiin kuukauden päästä ja epäonnistua taas. En yksinkertaisesti voi. En halua kertoa isälleni, joka eilen illalla soitti toivottaakseen onnea, että ei vieläkään. En pysty avaamaan sitä sinistä kirjaa enää kertaakaan ja lukemaan itsestäänselviä, loogisia totuuksia, joista en tärkeimmässä tilanteessa ymmärrä mitään. Tavallaan ymmärrän nyt, miksi suhtauduin asiaan niin haluttomasti, juuri tämä uusi epäonnistuminen oli ajatus, jota en antanut itseni ajatella kunnolla, mutta jota pelkäsin järjettömästi.

Jotain posiitivista, ymmärrän taas fyysiset tuntemukseni: tämä palelu ja vaimea kipu pään vasemmalla puolella kertoo pettymyksestä itseeni ja jostain epämääräisestä toistumisen pelosta.