Sinä leikit asioilla, joihin et itse usko, jotka eivät ole sinua. Mutta voivat äkkiä muuttua sinuksi. -Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö
Mitä tässä nyt sanois, olen ajatellut viikon ajan välillä paljon, välillä vähän, ollut hyvällä tuulella, huonolla tuulella ja aina melko väsynyt.
Sanovat, että on todennäköistä, että väsymykseni johtuu epäsäännöllisestä elämästä ja terveyden laiminlyönnistä. Nukun liian vähän tai liikaa, välillä en muista syödä oikeaa ateriaa koko päivänä, liikun liian vähän. Ehkä niin, pitäisikö tehdä paperille suunnitelma uni- ja ruokaajoista. Toimisi juu, as if.
Yks päivä tossa ajattelin, että on tavallaan järjetöntä kun muistelee aikoja, jolloin on kohdellut itseään vielä huonommin kuin nyt. Koska tykkään keittiöpsykologisoida ja analysoida ihmisiä ja itseäni, etsiä syitä ja synkkiä salaisuuksia, olen tässä kuluttanut päiviä miettien, mistä johtuu toisinaan kohtuuttoman surkea itsetuntoni ja etenkin aikaisempi epäkunnioitukseni minua ja kehoani kohtaan. Hirmuaikaisin jo teininä aloin vähän leikitellä vakavemmilla jutuilla, joihin ei pitäisi olla mitään asiaa. Jollain naistutkimuksen luennolla, jolla käsiteltiin ruumista ja puhuttiin anoreksiasta, ihmisten päätuomio tuntui olevan, että siinä on kyse hallinnasta. Kun kaikki muu ympärillä on kaaosta, voi hallita edes jotain olemalla syömättä. Ehkäpä niin, en minä ole ikinä ollut anorektikko, en voi tietää, mutta kaikki paha mitä minä olen itselleni tehnyt ja jättänyt tekemättä, on ollut aluksi leikkiä ja kokeilua, hölmöä hällä väliä -asennetta, mutta myös pyrkimystä järkeen ja jonkunlaiseen pysyvyyteen. Kun kehittyi sekä fyysisesti että henkisesti, ihmiset ympärillä alkoi tehdä omia kokeilujaan, kukaan ei oikein puhunut siitä miltä tuntui eikä itsekään uskaltanut kysyä, oli vaan helpompaa etsiä ratkaisuja itse toiminnasta. Yksinkertaisinta oli itsekeskeisenä teininä etsiä ulospääsyä pahasta olosta itsestä ja actionista joka kohdistui itseen. Ikinä en ole vakavasti ollut itsetuhoinen: en urheillut verenmaku suussa, laihduttanut järjettömästi, kieltäytynyt syömästä, peitellyt lukuisia arpia käsivarsissa, noussut 14-vuotiaana keski-ikäisten miesten autoihin, hengaillut epämääräisessä seurassa tai juonut holtittomasti muiden ostamaa alkoholia. Mutta nyt kun muistelen, melkein kaikella olen leikitellyt, millä enemmän millä vähemmän, joskus salaa välillä avoimemmin, muka tietoisena koko ajan siitä mitä olen tekemässä. Vaikka millään ei silloin ollut sen vakavempia seurauksia, kuinka paljon näennäisesti viaton leikki on vaikuttanut siihen, millainen olen nyt, millaisena itseni näen ja mitä koen ansaitsevani?
Jos ruumis ja sielu ovat olemassa toisistaan erillisinä, onko oikein rangaista ruumista sielun vajavaisuuksista? Voiko se, että ihmisen voi olla niin vaikea hyväksyä ulkoista itseään, johtua siitä, että sisäinen ja ulkoinen minä ovat niin pahassa ristiriidassa? Vai onko itsetuhossa kyse ei niinkään siitä ettei hyväksy kehoaan vaan siitä, ettei hyväksy henkistä itseään? Kehoa on yksinkertaisesti katsottuna vain helpompi satuttaa. Fyysinen kipu on huomattavasti helpommin ymmärrettävissä kuin henkinen. Eipä sillä, kuka näitä edes miettii ja mitä väliä sillä sikäli on, tärkeintä on tämä päivä, sanovat. Mutta puhuispa joku asioista, olemme sitä miksi meidät on muokattu, miksi itsemme olemme tehneet, onko syyt tärkeää tiedostaa vai onko väliä vain seurauksilla?
On vähän krapulapäivä, ajatus juoksee välillä liian kovaa, välillä risteilee, välillä ei liiku yhtään. Eilen oli synttäribileet (no ei mun), oli ehkä ihan hauskaa, en tiedä, olin humalassa, tanssahtelin vähän, mutten varmaan puhunut mitään järkevää ja murehdin vähän. Nukuin pitkään, mutta surprise, olen väsynyt. Pitäis syödä omena. Siskoni kutsui syömään, mumisin puhelimeen etten jaksa. Haluan maata sohvalla. Tällä viikolla kolme ihmistä on kysynyt saman kysymyksen ootko sä masentunut?, en mä nyt oo, oon väsynyt, mietteliäs, hiukan huolissani. En osaa tehdä valintaa opintojen suhteen, en ehkä ees halua, haluaisin tunnistaa itsessäni kutsumuksen, olla varma tai haluta julkistaa asioita ennen kuin olen varma. Mikä siinäkin on, etten välitä mitä ihmiset valinnoistani ajattelevat, mutta heaven forbid, en vain voi halua pysty epäonnistua muiden edessä.
Puuuuuh, nyt voin siirtyä hömppään, katsella dvd:itä, syödä sen omenan ja juoda kahvia. Mieleni on tyhjennetty. Bing.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti