Minulla ei ole mitään hätää, ei mitään, oikeasti. Silti juuri nyt melkein jokainen solu minussa huutaa ei, tämä on epäreilua, en halua. Joku sellainen minussa, jota en tunnista, tekee minusta hermostuneen, pelkään etten jaksa ihmisiä, edes niitä, joiden läsnäolo voisi olla vain hyvyyttä.
Yksi päivä mietin seiskan ratikassa kuinka muistijäljet ihmisessä pysyy loputtoman kauan. Jos ihmistä on joskus koskettu väärin, samantapainen, hyväluontoiseksi tarkoitettu kosketus voi pilata parhaimmatkin hetket. Jotkut sanat, tietynvärinen matto, laulu, tapa tarttua kahvikuppiin, sanojen samanlainen järjestys, arkiset esineet. Elämäni huonoimmista hetkistä muistan vain hassuja yksityiskohtia: tiikerijäätelön, lukion filosofian kirjan sivun 102, ambulanssin rekisterinumeron, mustat Adidaksen Superstarit, "eihän sattunut pahasti?", kävelyn ruutu ruudulta, neonvihreän harpin, isosiskon hiusten tuoksun. Ja tietyt paikat: yhdessä puistossa on kaupungin kaunein puu, enkä halua edes nähdä sitä enää. Onhan niin, että muistijälkien päälle voi rakentaa uusia, asioista voi tulla neutraaleja vaikkei ne unohtuisikaan, on uskallettava antaa tuntua pahalta jotta voisi tuntua hyvältä taas.
En minä tiedä, en käsittele tätä viikkoa hyvin. En pysty tekemään elämääni koskevia päätöksiä yksin enkä halua puhua kenellekään, haluaisin vain olla, kuunnella hengitystä ja olla nyt. Ei olisi mitään menneessä eikä tulevassa. Ihan kohta, jonain näistä päivistä on kuitenkin pakko antaa sen ajatuksen ("pelottaa etten jaksa, että olen minä, ettei kukaan tajua, etten osaa olla kuin ihmiset on") nousta pintaan. Sitä ennen melkein tekisin kaikkeni, että saisin vielä hetken piilotella, olla pimeässä, kieltäytyä myöntämästä, kertomasta mitään. Kun kukaan ei hetkeen kysyisi mitä kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti