Uu uu, elämä on osittain parhainta koskaan, osittain pelottavaa pinnanalaista paniikkia.
Pitäisi lukea, kirjoittaa luentopäiväkirjoja, esitelmä, olla sosiaalinen, muistaa syödä, etsiä pipo ja puhelimen kuitti. Oon iloinen siitä, että viikonlopun soveltavan kielitieteen symposiumissa löysin itsestäni jälleen fennistin/kirjallisuustieteilijän, joka hihkui kuunnellessaan Pussikaljaromaanin fokalisaatiosta sekä ja-partikkelin retorisuudesta. Kunpa muistaisin useammin, etten ole lainkaan niin tyhmä minä itseäni pidän mitä omaan alaani tulee. Ja kunpa tämä ei toisaalta tuudittaisi minua ajatukseen, että kieli on sitä mitä haluan loppuelämäni tehdä.
Tajusin myös, että olen hyvä organisoija, järjestelmällinen ja vastuullinen kun tarve ja yhteinen etu sitä vaatii. Näen ongelmat, osaan ratkaista ne ja tajuan mikä asioissa on vialla. Miksen osaa organisoida omaa elämääni, kotiani, päätäni ja miksen tajua mikä minussa on vialla?
Surulliseksi tänä viikonloppuna teki jälleen se huomio, että minua on kauhen vaikea shokeerata tai yllättää. Ihmiset kertovat tarinoita tarkoituksenaan tehdä vaikutus, kauhistelevat jotain samantekevää ja minusta ei tunnu miltään. Ihmiset tuottaa hirvittävän helposti pettymyksen, paljastuvat keskinkertaisiksi ja on naurettavaa ajatella näin. Ylemmyydentuntoista ja ärsyttävää.
Enpä tiedä. Hyvinhän tämä menee. Näin Funeral For a Friendin toista kertaa eilisiltana ja oli ihan huimaa. Soitto, varsinkin uusien biisien, joita en yhtä lukuunottamatta ole kuullut, oli raskaampaa kuin ennen, solisti-Matt oli söötti (lantion liike, uuh) ja rumpali-Ryan harjoitti ihania screameja (ikinä älkää taivuttako sanoja noin!). En nähnyt muutamaa keikan ekaa biisiä, joten en ole varma, mutta eivät soittaneet kesän ihmissuhdeangstieni parantelulaulua Juneauta, mutta korvasivat tuon aika nätisti Novellalla ja Historylla. Huomenna aion hipsiä Keltaiseen jäänsärkijään ja ostaa uuden levyn. Musiikki, musiikki, oi, rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti