There are some remedies worse than the disease

Pyykit on peseytymässä, minulla on kahvia ja post-rockia. Logiikka ei tunnu niin kamalalta. Mutta siltä se tuntuu nyt niinkun todella voimakkaasti ja rehellisesti, että nyt vittu läpi siitä saatana, eikä ikinä enää koskaan, hyi.

Tajusin tänään (bussissa), että ei ole montaa asiaa, joista en itsestäni haluaisi kertoa kenellekään, mutta siltikään en uskalla puhua, koska en tiedä, kehen oikeasti luotan. Luotan siis sillä tavalla, että kuka olisi sellainen, joka ei alkaisi käyttäytyä jäykästi, katoaisi, muuttaisi suhtautumistaan kun näkisi vähän pimeyttä tai jotain mitä ei ennen. Kuka jäis, tiiätteks.

Hold me in a violent grip .

Oon flunssassa taas. Aamulla olin köh köh, brrr, palelin niistin yskin ja anoin käheällä äänellä kissa-Paavolta armoa. Se katsoi minua sillai, että ryhdistäydy nainen, on meillä muillakin ongelmia, anna lihaa!!. Nousin sit ylös ja menin luennolle, jossa nauroin Tarja Halosen puhetyylille. Tosi kypsää.

Vähän tossa jossain vaiheessa mietin sitä, että montako minuu on. Viime vuodet on menny vähän sumussa, sellasessa kunhan nyt huomisesta selvitään, niin kattellaan sitte. Pitkään leikin jotain toista ja kieltäydyin olemasta Outi. Nyt kun tykkään itsestäni enemmän ja olen mitä helpoiten oon, alkaa mieleen pulpahdella kauheasti ajatuksia, mutta ne ei pysy siellä mielessä. Missä kohtaa epäonnistun kirkkaassa rehellisyydessäni, kun pelkään asioita, joita luulen haluavani?

Pitää miettiä, miksi pelottaa nämä: hiljaisuus, onnistuminen, lähellä oleminen ja puhuminen, kevät, new york.

Koko ajan haluun olla rohkea, ottaa selvää siitä, mikä minulle sopii, mutta sitten kun on mahdollisuus, alan jarrutella, vedän peiton pään päälle, pelkään niin kauheasti, että pilaan kaiken, etten edes yritä. Ja se jos mikä on vastoin kaikkea mihin uskon ja mitä opetan. En ymmärrä minua ja toivon, että pystyn vastustamaan vaistojani.

Ei elämä oikeesti näin vaikeeta oo.

It's been a long slow collision

Oon hämärärajainen otus juuri nyt. En oikein tajua mistä kaikessa on kysymys. Haluisin sanoittaa ajatukset, mut en osaa nyt.

Häissä oli ihan hauskaa: melkein myin kenkäni, löysin valkoviinin, tanssin, tanssitin ja löysin asioita, minusta ja muista. Ihmisiä. En osaa jutella ihmisille sillai kun pitää, mutta se ei haittaa, jos niiden kanssa pääsee sille tasolle, että ajatus virtaa ilman tiukkoja rajoja. Eilen vähän virtasi muutaman kanssa. Ja oli hauskaa huomata kuinka hyvältä tuntui nähdä isosisko niin onnellisena.

Joo, sunnuntai maanantai, tyhmä vaihto. Ilmoittaudun huomenna uuteen, uhkaavaan pettymykseen, luovun suosikistani ja palkitsen itseni kahvilla. Tunteet juuri nyt huolta ja pelkoa, varovaista optimismia. Haluisin taas sanojen virtaa. Anna Politkovskaja sanoi viime viikon dokumentissa että jos sanoo ääneen sen, mitä eniten pelkää, kutsuu pahuuden luokseen. Voi olla, mutta nyt tuntuu, toivoo, että sanat ja puhuminen sulattaisi pelot pois.


Tänään, 29.9. kuusi vuotta mummun kuolemasta ja päivästä, joka alkoi liian pienesti ollakseen sellainen, joka muutti kaiken.

Juhlatunnelmaa

Oon tyyni, rauhaisa, hyvä.

Löysin täydellisen opiskelunurkan yliopiston kahvilasta, sosiaalipsykologia ja reilu vahva kahvi yhdistettynä näkymään Aleksille oli ihan sillai huikea kokemus. Olen tosin jäljessä lukemisestani ja vähän surettaa, josko joudun jättämään kurssin keväälle. Tytöt nauroi kovaäänisesti, minä hihittelin mukana ja kammottava iTunes oli päivityksensä myötä kehittänyt itselleen soittolistageneraattorin: valitse laulu, me teemme sinulle samantyyppisistä listan. Ensin olin, että typerää, sitten että nerokasta.

Sitten sain viattomasti kahvia ja olin ihan perjantaimeiningeissä ja jotenkin täysin vastuuttomalla tavallani päädyin juomaan puoli pulloa punaviiniä. Kehitin itselleni ihan jännittävän sosiaalisen draaman, josta seura saattoi hyvinkin nauttia enemmän kuin minä.

Nyt olen vanhemillain, kengät sopii mekkoon, elämä on hyvää ja hengittelen rauhallisesti kun sakki ympärillä sekoaa. Huomenna siskon häät.

Havaintoja ja haaveammatti

Tänään iltapäivällä olin sellainen, kuin huonoimmillani olen: masentunut, saamaton, pettynyt, ulkopuolinen ja huono. Pääkipuinen ja itselleen vihainen.

Sitten sain karviaisista ja viinimarjoista tehtyä, loistavaa kuohuviiniä, joka nousi sievästi päähän ja lievitti ahdistusta, vitutusta ja yleistä angstitorstaita. Ongelmia ei ratkaista alkoholilla, mutta lääkitä välillä voi, voihan? Ja ostin muuten korkokengät täydellisellä korolla. Tosi päheet ja tosi kalliit. Nyt voin vain rukoilla, että ne sopivat (tosi päheen) mekkoni kanssa ja voin lakata stressaamasta pinnallisuuksista.

Mutta uuuu! Stam1naaaaa! Nosturi oli lopppuumyyty, täynnä, kuuma ja tunnelmainen. Tulin liian myöhään, en päässyt etenemään, aloin kuulla Viisi laukausta, jäin alakertaan, joka oli pyhitetty kokonaan alaikäisille. Kuulkaa, annoin anteeksi todella paljon. Muistutin itseäni, että myös minä olen ollut ärsyttävä, välillä kovaääninen ja teennäinen 14-vuotias sotkuisine näköestehiuksineni. Keskityin bändiin, joka oli hyvä (melkein kisaa vuoden parhaasta keikasta, koska ei vielä Gojiraa) ja hauska, sain Likaisen parketin, Muurin, Murtumispisteen, Paperinuken. Ja olihan se näinä aikoina ihan nastaa kuulla teinien huutavan yksiäänisesti "Saa tapettavaa!!". Vieressäni seisoi keski-ikäinen Children of Bodom -rannekkeinen, virastotyöntekijän näköinen nainen, joka otti hienoja kuvia hyvistä hetkistä.

Mutta kun teinitytöt tykkää halailla toisiaan ja kiroilla. (Teini)pojat haisee pahalta kun ne hikoilee. Ja sitten huomaat, että minussa on jonkun toisen hikeä. Voiko tosiaan olla, että tuo yläosaton 15-vuotiaalta näyttävä poika nojaa minuun eikä aio liikkua? Keikan loputtua jouduin osaksi tönivää ihmismassaa eikä lavalta narikalle juuri tarvinnut itse kävellä, koska ihmiset, nuo ihanuudet, kiltisti työnsivät.

Ja niin, se haaveammatti: ollapa Stam1nan bändäri.


edit 11:28: Unohdin! Keikalta tarttui mukaani myös tosi rok'n'rol, musta hammasrintamerkki! Iiih <3

Kaikissa se on joo.

Tänään vähän kilahtelin töissä; en ymmärrä miksei töitä voi tehdä hyvin, jos sinne kerran vaivautuu saapumaan. Muutenkin oon ollut tänään vähän angstinen ja ärsyyntynyt. Kävin vähän kiukuttelemassa opintopsykologin luona ("en vaan lue, mikä musta tulee, onko tämä edes oikea paikka, kuinka mä sitten luen paremmin!?") ja lounastin äitini kanssa. Keskustelu liikkui häiden istumajärjestyksestä Matti Saareen. Tein sitä mitä aina teen, yritin samaistua toisen ihmisen ajatuksiin, käyttää suunnattomia empatiavarojani ja edes yrittää ymmärtää. En oikein osannut.

Todellinen, muihin kohdistettu väkivalta mielikuvien ulkopuolisena toimintana, varsinkin sellainen, jossa minä olisin toimijana, kuulostaa täysin absurdilta, hyödyttömältä. Joskus luin, että miehillä väkivallan kulttuuri tulee lähemmäs armeijan ja yleisesti yhteiskunnassa rakennetun miehisen stereotypian kautta, liekö totta. Osaako sitten joku mies selittää, millä lailla väkivalloin, alistamalla saatu voitto voi olla oikea, ansaittu voitto? Ja onpa epäjohdonmukaista (ja kyllä, ennen kaikkea vastuutonta) estää itseään näkemästä sen "suuren puhdistuksen" tulosta, tuhota itsensä ja alentaa itsensä vihaamiensa tasolle. Yhden miehen sodat näyttävät aina päättyvän itsetuhoon eikä voitonjuhliin.

En jaksa ymmärtää sattumanvaraista väkivaltaa, sitä omituista "se vaan oli siinä ja teki mieli tappaa joku" -ajatusta. Eikö kukaan muu kuvittele menneisyyttä junassa vastapäätä istuvalle? En ole varma, olenko omituinen, kun joka kerta nähdessäni sanomalehdessä traagisesti kuolleen, yleensä nuoren ihmisen kuvan, näen välittömästi paloja historiasta, tulevaisuudesta, ajatuksista. Sitä on vaikea selittää, mutta elämä jää kesken, jos joku muu päättää lopettaa sen. On vaikea kuvitella sitä ylimielisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, jolla tällaisia päätöksiä mahdetaan tehdä. Pystyn tuntemaan sääliä, pettymystä ja tietynlaista surua kaikkia osallisia, myös pahantekijää, etenkin hänen vanhempiaan, kohtaan, mutten jaksa enkä halua ymmärtää. Kaikki mahdolliset perustelut, joita kyseisenlaisille teoille keksin, ovat lapsellisia, itsekkäitä ja naurettavia.

Jonkunasteista ironiaa löytyy ehkä ajatuksesta, että minua tuntemattomat ihmiset ovat joskus kuvailleet minua hiljaiseksi, synkäksi, epäsosiaaliseksi ja omissa oloissani viihtyväksi. En viihdy järin hyvin ihmisten kanssa ja suhtautumiseni voi välillä olla ylenkatsovaa; petyn ja turhaudun ihmisiin nopeasti. Olen lukenut paljon aikaisemmista kouluammuskeluista ja perustellut aktiivisuuteni kiinnostuksellani ihmismieleen, sen vääristymiin, pahuuteen ja tragedioihin. En voi kuvitella itseäni ylittämässä väkivallan kynnystä (onhan sellainen olemassa?) enkä usko, että suvaitsisin itsessäni vakavia väkivaltaisia ajatuksia, uskon että puhuisin, kertoisin ja hakisin apua. Eikö kuitenkin ole totta, että kuka vain voi niinsanotusti seota? Miettiikö kukaan muu, onko eilisenlaista pahuutta mahdollista löytää itsestä, vaikka kuinka syvältä tahansa?

Uaah, ollaanpa synkkiä. Onneks on aamulla chiball kohtuuttoman aikaisin, mielenhuoltoa ja Stam1naa.

Elämä on toisaalla, ainako vaan.

No ei täs mitään, joo. Pimeässä herääminen ikuiseen syysflunssan poikaseen ei ole kliffaa, mutta tarviiko kaiken ollakaan.

Yöllä näin outoja unia juhlista, pituushypystä, blondatuista pojista ja mummustani. Vain jälkimmäinen tuntui hienolta, varsinkin kun unessa sain halauksen.

Lukea koitan, d-day is coming, ja käyn kaupassa. Vähän tuntuu etten ole hyvä muussa kuin pakettien lajittelussa. En todellakaan myönnä olevani se, joka ei koskaan tyytyväinen mihinkään, koska olen nytkin (vahvin kahvi, nokkosleipä, purrrr, kauniit syyspuut ulkona), mutta mistä pulpahtelee päähäni ammatteja, joita haluan olla. Oisko ne hyviä, en tiiä.

“Home is not where you live, but where they understand you”

Mitenköhän se prosessi kulkee, jossa ihmisestä tulee omat vanhempansa? Onko se kiinni luonteesta, ulkopuolisista kontakteista vai jostain muusta asenteesta, että esimerkiksi joidenkin alkoholistien lapsista tulee alkoholisteja tai väkivaltaisten vanhempien lapsista väkivaltaisia? Millä lailla sen voi estää, että estää omassa elämässään vanhempiensa virheet?

Olen ollut vuorokauden vanhempieni luona kodissa, jossa kasvoin. Siinä huoneessa, jossa ajattelin kapinallisia ajatuksiani, löysin New Yorkin ja punkin, jonne pakenin kun suurentuva elämä oli liikaa. Olen kesän ja alkusyksyn mittaan pyrkinyt etäännyttämään itseäni perheestäni ja tästä ympäristöstä, löytää omat tapani toimia, luopua miellyttämisen ja hyväksynnän tarpeesta, tiedostaa alitajuiset mallit, mutta säilyttää edelleen suhteet juuriini hyvinä, keskustelevina ja jollain lailla läheisinä. Ei oo helppoo.

Yleensä muutun täällä runollisella tavalla melankoliseksi, vaeltelen pellonreunassa ja ajaudun hämäriin filosofisiin keskusteluihin uskonnosta, tasa-arvosta ja elämästä. Nyt teen samaa, mutta myös seuraan kikattaen leipomista lukien samalla reseptiä ("taikinan pitää kuplia ja murista", "tuleeks paineita, mitä!", "älä nyt rupee punkeen sinne niitä perinteisiä omenaserkkuja.. mitä mä puhun?!", "voita sinne, hulurumpsis!"), jaan valaistuneita neuvoja elämästä ("hengittele hetki ja chillaa") ja katselen Muumeja. Olen ihan iloinen ja osaan säilyttää etäisyyden, seurata menoa ulkoapäin, olla menemättä mukaan huonoon hulluuteen ja käsitellä turhautumani toisin kuin huutamalla ja kiukuttelemalla. En enää odota suuria asioita ja yhteisöä, johon luottaa ja palata aina.

Pidän hetkistä, joissa ulkomaailmaa ei ole. Pidän ulkopuolisen havainnoijan roolistani, en halua nostaa perunaa tai olla mukana; haluan hitautta ja hiljaisuutta, mutta etenemistä. Haluaisin, että joku muukin näkisi samoin kuin minä, ottaisi minut vakavasti ja kuuntelisi. Olisi kivaa olla kotona.

Syysolo

Niin no joo. Kahvi jäähtyi liian nopeasti. Asunnossani on kylmä eikä minulla ole sukkia. Vähän on maailmanlopun meininki ja viihdytän itseäni haaveilemalla New Yorkista, keltaisista takseista ja korkeista taloista, vapaudesta. Voisin etsiä villasukat, tanssia uuden ihastuksen Electric Sixin tahtiin ja olla iloinen. Kivempaa ois olla hidas ja juoda viiniä mukeista.

En haluis, että ykskään päivä menis enää ohi niin kuin ne menee ohi sillai että illalla vasta huomaa jutut. Haluisin et joku soittais kahdelta yöllä ja sanois, et heitä avain, oon täs alhaalla.

Living in a material world

Tänään olin ostelija, semmoinen oi, anteeksi, kolme paperikassiani vievät tilaa jaloiltanne -tyyppi. En pidä sukujuhlista, en jaksa vastailla kysymyksiin, eikä minulla ole koskaan liittolaista, joka hoitaisi reviirini kun itseä ei huvita (lue: seuralaista). Se kuitenkin on siistiä, että saan laittaa päälleni loistavalta tuntuvan, täydellisen pituisen mekon, jossa myyjän mukaan on "todella voimakasta violettia". Mustia, kiiltäviä, pyöreäkärkisiä stilettikorkokenkiä en vielä löytänyt ja tuskin löydänkään. Ostin korvaavat olen elegantti ja itsellinen nainen -kengät, mutta vien ne takaisin. The search continues.

Samalla hankin liput Stam1naan ensi viikolla ja Funeral for a Friendiin marraskuussa. Ensimmäinen auttoi läpi kesän ja oli keväällä livenä loistokas, miksei olisi nytkin. Jälkimmäisen näin viime syksynä, mutten vielä ihan ollut mukana. Senkin löysin kesän aikana uudelleen, toivon, että uusi levy lokakuussa ois enemmän post-hardcoree kuin sitä wääwääalternativea. Toiveeni tuskin toteutuu, kaikki aikuistuu, mutta on se silti ilo nähdä heidät uudestaan.

Vähän myös tänään tuputin omia arvojani ja tuntemuksiani kahviseuralleni ja tajusin vasta vähän myöhemmin, että ihmiset ovat sitä miksi ovat tulleet ja tekevät valintansa niin kuin taitavat, ei ole minun tehtäväni päättää, mikä on oikea tapa elää. Eikä aina ehkä kannata taistella jonkun sellaisen puolesta, jota ehkä ei ole olemassakaan.

Nyt ja kohta alan siivota. Taas, aina vaan. Kunhan kissa herää hetkeksi ja siirtyy vatsani päältä muualle nukkumaan.

You're art, I'm art, we're all art.

Oon iloinen ja oon surullinen.

Kävin päivällä leikkauttamassa hiukseni, oli hauskaa, parturini Teemu on ehkä parhaiden joukossa ikinä. Enkä puhu pelkästä leikkaustaidosta, mutta siitä olemisesta. Se näyttää siltä, että sillä on kivaa ja sellaiset ihmiset on kivoja. Nyt kissa tuoksuttelee vahaa hiuksistani. Jee jee.

Loppupäivä meni kahvitellessa, jätskeillessä, lukiessa ja etsiessä häämekkoa. Ei oo helppoo, ku oon ihmefriikki, sanovat. Oon tällasta ostosseuraa: "ei pastellivärejä, diggaan turhista vetoketjuista vaatteissa, ihme keski-ikäiskamaa, niittejä! paljetteja! uu, hippiä!, haluun jonkun jipon, tylsää, pläääääh, en jumalauta käytä jakkua". Arkiolemuksestani sitä ei huomaa, mutta vaatteet eivät ole yhdentekeviä ja juhla jos mikä on tilaisuus käyttää metallisia korkoja ja jotain.. sähkönsinistä. Eipä ole vielä mekkoa, makuni on liian kallis. Löysin täysin asiaankuulumattoman militanttityylisen takin, joka maksoi 529 euroa. Olin sillä lailla, että drooooool.

Näin tänään aika määrän sakkia ja se oli okei. Tykkään nykypäivänä seurasta enkä oikein pidä siitä kun olen yksin. Vähän aamulla herätessä tuntui, että ou, olen niinsanotusti vajoamassa pinnan alle ja se hieman surettaa, ettei oikein ole ketään, kelle uskaltaisin tai haluaisin näyttää itseni sellaisena. Yleensä ihmiset pelästyvät, kuvittelevat että on tehtävä jotain mikä auttaa vaikka oikeasti riittäisi vain se, että olisi vaan eikä hermostuisi.

Tänään puhuin kans elämisestä, ihmissuhteista ja perheistä plus perinteistä. En tajua sitä suhteenkehitystä, jossa oma identiteetti unohtuu, enkä sitä "perustetaan yhteinen perhe ja ollaan sitoutuneita toisiimme". Ehkä se on joillekin sopivaa, ehkä se on tavoiteltavaa ja ylevää, mutta muistaako kukaan vaihtoehtoja? Ois siistiä jos olis mahdollista tehdä mitä haluaa,
olla mitä haluaa, mutta silti jakaa asiat jonkun kanssa ja antaa sen toisen olla mitä haluaa. Olen varmaan väärässä, mutta elämä vaikuttaa kompromissien tekemiseltä, tyytymiseltä, tyytymättömyydeltä ja pitkältä. Miksi kaikkeen on aina oltava olemassa ideaalinen malli ja miksi ihmiset odottaa niin paljon suuruutta ja vaatii+panostaa niin vähän?

Ollaanks vaa.

En haluis puhuu, mutta hiljaa oleminen on naurettavuutta.

On sellanen "pysytään tässä aina, ihan hiljaa, hengitellään, ei tule huomista, ei ole eilistä, vähän lähemmäs, nyt on lämmin ja hyvä, kiitos" -olo. En halua huomista, koska en tiedä mitä sanoisin tai mitä tapahtuu, en viikonloppua, koska epäilen että joudun lähelle perherintamaa, enkä oikein halua. Etäännyn koko ajan enemmän, en enää kunnolla ymmärrä sitä ajatusmaailmaa, joka siellä vallitsee. Tavallaan olen siitä iloinen, tavallaan pelkään, etten kohta jaksa tai tajua heitä lainkaan ja olen taas vähän yksinäisempi. Turhaudun ihmisiin nykyään liian helposti.

Koko ajan joku kysyy suunnitelmista, mitäs nyt, ajatuksia. En minä tiedä. Elämä on mitä on, tulkoon asiat sellaisina kuin tulevat. Väsyn nopsaan tarkkoihin aikatauluihin, suunnitelmiin elämästä viikkoja, kuukausia eteenpäin. Miksei kukaan voi rauhoittua, käskeä minua rauhoittumaan, herättää minut kahvilla, puhella turhuuksia ja olla kiiretön ja läsnä mutta vaatia vain vähän.

En haluis miettiä ja olla niin väsynyt. Haluisin soljua ja uskaltaa.

Pieni ja ilmeisen looginen paniikkikohtaus

Muutama vuosi sitten, 2005, 2006?, pääni oli tukossa, halusin ajatella, olin äärettömän kiinnostunut etiikasta ja moraalisista kysymyksistä, joten menin ja valitsin sivuaineekseni käytännöllisen filosofian. Alku olikin hauskaa, antiikin filosofia, klassiset teoriat, etiikka, yhteiskunnalliset ideat. Ja nyt kun haluaisin vaan päästä eteenpäin, olen jumissa logiikassa.

En ole edes varma, monestiko olen yrittänyt, kerran aloitin luentokurssin, tapaamisia oli kuusi tuntia viikossa, luennot, pienryhmätyöskentely (yääh), ei ollut aikaa eikä energiaa. Nyt sitä on vielä vähemmän. Tenttikirjallisuuden, -kirjan, olen lukenut luultavasti neljästi. Se on nopealukuinen, typerän näköinen kirja, jossa piirretyt jänikset ja krokotiilit puhuvat loogisia. Olen tehnyt harjoitustehtävät, kerrannut, tehnyt vielä muutaman "vaativamman" tehtävän. Useita sivuja pystyn nytkin näkemään kuvamuistini ansiosta. Miksei se riitä, vaikka se on paljon enemmän mitä yleensä olen tehnyt tenttien eteen? Tentti on joka kerralla ollut lähes identtinen, täynnä sanoja, joita en kirjasta muista, vaikea, mutta ei kai niin vaikea, etteikö siitä pitäisi selvitä. Tällä kertaa luin vähemmän kuin keväällä, koska kaikki mitä luin, kuulosti niin tutulta, jopa hetkittäin helpolta. Nyt osasin hieman enemmän kuin keväällä, en tarpeeksi.

Paperi näyttää matematiikan kokeelta eikä anna minulle mitään vapauksia. Kysymyksiin on selkeät, varmat vastaukset, en voi käyttää ajatuksiani, tulkita, olla vapaamielinen ja hauska niinkuin olin kirjoittaessani sukupuolirooleista 1950-luvun lastenkirjoissa. Logiikan tentissä ei naurata kertaakaan. En saa ajatuksiani pysymään koossa enkä tehtäviä viimeisteltyä. Tiedän kyllä, että olen laiska opiskelija, olen aina ollut, en jaksa lukea aineistoja moneen kertaan (niinkuin nyt olen joutunut turhaan tekemään), luotan tenteissä älyyni ja siihen, että muistan sen mikä on tärkeää. Ja se on toiminut, muulla tavalla en osaisikaan toimia. Vihaan sitä, että yksi vähäpätöinen opintojakso saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi ja pettymykseksi. Olkoonkin opiskeluni ollut hidasta, olen silti ollut hyvä, nyt en ole, enkä osaa suhtautua asiaan mitenkään.

Tiedän, ettei tilanne ole niin vakava, seuraava mahdollisuus olisi jo kolmen viikon päästä, se nyt ei vaikuta mitenkään mihinkään. Mutta oikeasti, tämä on säälittävää. En voi mennä samaan tenttiin kuukauden päästä ja epäonnistua taas. En yksinkertaisesti voi. En halua kertoa isälleni, joka eilen illalla soitti toivottaakseen onnea, että ei vieläkään. En pysty avaamaan sitä sinistä kirjaa enää kertaakaan ja lukemaan itsestäänselviä, loogisia totuuksia, joista en tärkeimmässä tilanteessa ymmärrä mitään. Tavallaan ymmärrän nyt, miksi suhtauduin asiaan niin haluttomasti, juuri tämä uusi epäonnistuminen oli ajatus, jota en antanut itseni ajatella kunnolla, mutta jota pelkäsin järjettömästi.

Jotain posiitivista, ymmärrän taas fyysiset tuntemukseni: tämä palelu ja vaimea kipu pään vasemmalla puolella kertoo pettymyksestä itseeni ja jostain epämääräisestä toistumisen pelosta.

Elämänhallintaa minulle heti

Olen epätavallisen epätietoinen ja hämmentynyt siitä miksi kehossani tuntuu siltä, miltä tuntuu. Yleensä osaan aina määritellä syyn sekä henkiseen että fyysiseen kipuuni, mutta nyt en osaa enkä ymmärrä. Oon ihan niinku out of touch.

Väsymys, päänsärky, ruokahaluttomuus, kaikkivaltainen huonovointisuus jo useita päiviä. Jos olisi kuuluisa "huonojen päivien episodi", nämä tuntemukset eivät olisi mitään, mistä huolestua. Psyykkinen huonovointisuus on aina näkynyt minussa fyysisinä oireina. Mut minuu ei masenna, ei vituta eikä pelota, ei ole mitään syytä, miksi kehoni pitäisi pysäyttää minut miettimään. Mieleni on jo jonkun aikaa tuntunut kirkkaalta ja kepeältä, asiat ovat olleet selviä. Haluan haluan haluan tehdä asioita, mutta en ihan oikeasti jaksa. Haluaisin lukea ylihuomiseen tenttiin, joka joko päättää sen hummailun, minkä olisi pitänyt päättyä jo keväällä tai siirtää tulosta taas kuukaudella tai parilla eteenpäin. Veikkaan jälkimmäistä, koska avatessani kirjan, on melkein kuin en osaisi lukea.

Tietysti on myös olemassa mahdollisuus, etten vain tajua, että jotain on pielessä. Tai ehkä vain toteutan iänikuista, naurettavaa, hassua alisuoriutumista. Ihmiskoe alkaa puolentoista tunnin päästä kun pääsen, joudun, tekemään epäakateemista fyysistä työtä. Jos jaksan sen, olen energinen ja pystyn keskittymään, voinko tehdä asiasta johtopäätöksiä?

Mahdollisuus on myös, että olen tulossa vanhaksi ja reagoin normaalia vähän lyhyempiin yöuniin näin. Ehdin nukkua perjantaina. Hm.

Miksen vois vaan olla sellanen, jolla olis kiiltävät hiukset, pinkki treenikassi, Wayne'sin megaturbokahvi ilman kantta luennolla (ei kaadu), herätys joka aamu 07:45 ja kirkkaassa hallinnassa samaan aikaan ja helposti koulu, liikunta, ihmissuhteet, työt ja yöt.

Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää

Tänä iltana luulen sanoneeni ääneen asioita, joita olin ajatellut, kasvattanut päässäni liian isoiksi. Sanoina ne eivät olleetkaan niin paljon. Puhuessani ymmärsin, ettei tämäkään, sekään, olekaan niin vakavaa.

Kuitenkin se tuntui hyvältä. Puhuminen, kaikki muu, oleminen, ilta.

Vielä en luota kokonaan, en pysty eikä minun tarvitse. Oloni on tavallaan kevyempi, koska nyt taas tiedän mitä haluan, mutta tiedän myös että jaksan, ymmärrän ja osaan ottaa vastaan muunkinlaiset ajatukset, päätökset ja mielipiteet. Tavallaan tajuan, että vaikka aikaa ei ole rajattomasti, se ei oikeastaan myöskään lopu kesken. Vaikka haluankin kaikki heti juuri nyt minulle, asiat tapahtuvat silti ainoastaan ajallaan ja tilanteessa - kun se tulee - on tehtävä niinkuin tilanne vaatii; tehtävä se, mikä juuri silloin tuntuu hyvältä, oikealta, kaiken sen arvoiselta.

In vino veritas

Tänään, eilen, riitelin kovaäänisesti alkoholia nauttineen tuntemattomuuden kanssa ja toteutin elämäni ensimmäisen seinäkirjoituksen bailuhelvetin liian pienessä vessassa.

Trinity

- En jaksa katsoa Matrixia ehkä ikinä. Ehkä sitten jos minut huumataan, sidotaan tai kädestäni pidetään tiukasti kiinni koko ajan. Minulla on outo suhde kyseiseen teokseen, haluaisin pitää siitä, pidänkin joistain pätkistä, joita olen katsonut, (ja Rob Zombien Dragula), mutta en kykene keskittymään. Ehkäpä hyväksyn tämänkin piirteen itsessäni.

- Taas olen ollut sellainen, viettänyt pitkiä aamuja, mustaa kahvia, Seinfeldin parhaita, kissan niskan rapsutusta. Sellainen, joka valitsee paitaa puoli tuntia, lukee Kirkon ja Kaupungin mielipidepalstaa ja jää koululla tuijottamaan vielä toiveikkaita fukseja tai sanoo professorille joo kun haluaisi sanoa ei. Sellainen, joka tietää että deadlinet tulee joskus, mutta muistaa myös, että jokaisesta niistä on aiemminkin selvitty.

- Tänään ajaessani ylinopeutta töihin tajusin sellaisen pienen lyhyen kirkkaan (valaistuminen!) hetken, mitä on olla iloinen, okei, oikeasti kuuluu hyvää. Lienevätkö aivoni kehittyneet, jutut toimineet, minä muuttumassa tai palaamassa siksi mitä olin ennen. Oikeasti tiedän, ettei juuri tulevaisuudessa ole paljoa sellaista, mihin voin luottaa ja uskoa juuri nyt, mutta tavallaan sillä ei ole väliä. Joka päivä, melkein, enemmän ja enemmän, tiedän, mitä on tehtävä.

“In this world, there is always danger for those who are afraid of it.”

Tänään mietin kotiin tullessa, että ennen pelotti myöhäisissä iltajunissa humalainen nuoriso ja lähiön pimeillä kaduilla kasvottomat murhaajat, mutta ei enää. Älä katso silmiin, älä puhu, älä vilkuile taakse, näytä siltä, että tiedät mitä teet mihin meet. Minä aina katson ihmisiä silmiin, kuuntelen juoppojen salaliittoteorioita ja tänäänkin pysähdyin lähiöbaarin eteen katselemaan kun siili pinkoi henkensä edestä pakoon. Neljä ja puoli vuotta kaupungissa lienee tehnyt tehtävänsä.

Ja tytöt! Hame on liian lyhyt jos sitä on jatkuvasti kiskottava alaspäin ja mitkä tahansa korot liian korkeat jos niillä ei osaa kävellä. Ei tarvitse kuin muistaa ryhti, lantion luontainen liike ja polvien liiallisen koukistelun välttäminen. Onpahan tämäkin. Tytöt, ootte ihania, oikeesti, pukeutukaa miten pukeudutte, kunhan ootte comfortable in your own skin.

Onneton päivä, onnellinen ilta: sain Wall-e:n, väkivaltakahvia, palaneet sormet ja sen <3 siilin.

Some hippie talk, baby.

Uu-aa, olen melko väsynyt. Mieleni saattaa vastustaa sitä tekopirteää puhelimen pim pom pim/pim pom pim -herätystä. On tiedättekö paljon kivempaa herätä siihen, että joku silittää kättä tai jotain, varsinkin jos on vielä pimeää ja ulkona kylmä. Herätyskellot ei ole lempeitä, silittely on.

Oon vähän siinä lievästi ylimielisessä minä olen valaistunut, chillatkaa -tilassa.

Ja! Heräsin siinä noin kello kuuden ja seitsemän välissä ajattelemaan unisia aatoksia. Olisiko jonkun ihmisen kanssa mahdollista päästä tilaan, jossa voisi antaa ajatusten virrata vapaasti. Ei tarttis miettiä ennakkoluuloja, pelätä, harkita, miettiä seurauksia, voisi puhua ensin pois kaiken mikä on päällimmäisenä kunnes saisi yhteyden siihen mistä on vaikeinta puhua. Ois hienoo ja ihan utopistista.

Olen tullut tähän

Nii ja joo'o, pitkäksi aikaa olen unohtanut sen elämän, mitä kuollakseni halusin elää silloin vuosia sitten. Se suuri vuosi 2005.

En oo ihan varma, olenko se miksi oli tultava olosuhteista huolimatta vai olosuhteiden takia. Kuulostaa jutulta jolla ei oo väliä, mutta se miten tapahtumat ihmistä muokkaa on tietystä kulmasta katottuna melko hardcoree. Se ihmisen ydinpersoonallisuus on pientä kaiken kuorrutteen alla vaikka onkin niin suurta.

En vain osaa mennä ajoissa nukkumaan, on kivaa kun ulkona ihan mustaa, kissan silmät ei millään pysy auki ja kuulen vain huminaa, sekunttiviisarin ja naps naps. Zuiih.

Aamulla ylös jo kahdeksalta, tapaamisia, asenteellisia luentoja ja epätoivoista hyvien suomalaisten omenien etsintää. Kaikki on ihan jees.

No rakas päiväkirja...

Tämä se oli tämmönen päivä.

Eilisestä alkoholismin aloituksesta lähtenyt graduaiheen pohdintani (täysin epärealistista, ennenaikaista ja aika hauskaa) eteni tänään jännittävyyksien sfääreissä korkeammalle ja korkeammalle. Nyt lähettelen sähköposteja, suunnittelen retkiä kirjastoon ja olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan innoissani opiskeluistani. Tiedän, että on olemassa mahdollisuus, että joku valistunut sanoo ne taikasanat ei onnistu, mut en minä sitä ny jaksa aatella. Kattellaan, aikaahan on melkeinpä iäisyys.

Tänään myös kannoin ulos "vähän" sanomalehtiä ja jatkoin operaatiota ultimaattisin siivous koskaan (etenee mielessä, sosiaalisessa elämässä ja asunnossa - hitaasti). Kohta saattais olla enemmän tilaa liikkua ja hengittää. Uu jea.

Sit oli kaunis Loke, jossa oli loppujen lopuks ihan hauskaa kaikesta huolimatta. "Minä olen lintu!", "Paketteja pitää rakastaa." ja pubi-illan teemalaulu oli illan parasta antia, aika meni nopeasti ja olin erinomainen.

Huominen on huominen; asiat etenee, mutta ei kaikki joiden toivoisin.

Where's your heart?

Minä olen kauan ollut hyvä ymmärtämään ja huono suuttumaan. Tänään sain vähän perspektiiviä ulkopuolelta.

Aina ei olekaan pakko ymmärtää, antaa anteeksi tai unohtaa. Lienee sallittua sanoa, että suututtaa. Voin ymmärtää, miksi ihminen sanoo pahoja asioita tai tekee huonoja päätöksiä, mutta samalla minulla on oikeus loukkaantua huonosta kohtelusta. Minulla ei ole vastuuta siitä, että ihmiset ympärilläni käyttäytyvät huonosti. Minä saan kyllästyä jatkuvaan maton alle lakaisuun ja asioiden pakoiluun. On oltava raja, jonkunlaiset säännöt.

Jos ihminen käyttäytyy selkärangattomasti kieltäen oman vastuunsa, onko kyseessä ihminen jota en tarvitse elämääni vai ihminen joka tarvitsee jonkunasteisessa heikkoudessaan tukea? Miten voi tietää, milloin haittapuolia on enemmän kuin hyviä? Mitä toisilta on lupa odottaa?

Milloin on viisainta kävellä pois?

Tsäng.

Flegmaattinen sunnuntai.

Yritin opiskella sosiaalipsykologiaa, naurettavaa logiikkaa ja pohtia asioita, mutta plääh. Ainoa panostukseni oikeasti huomenna alkavaan kouluun olkoon eilen alennuksesta ostamani pinkki muistikirja. Viivat, ei ruutuja, sweeeeet.

Mullei oo ees pyyhekumia. Mutta kuten joku huomautti "käyttääks joku muka nykyään lyijykynii?".

Ensi viikko on typerä viikko ja typeryys alkaa jo huomenna. Sunnuntaita tosin on neljä tuntia, kahdeksan minuuttia jäljellä, voisin melkein paeta tämän tavaran keskeltä ja juoda maljan typerille luennoille, sateelle ja sille etten ehdi syyskuussa nauraa kuin ehkä kahdeksan kertaa.


edit: taisin jo nauraa yhdeksän kertaa tänään. liioittelin aiemmin. pahoitteluni.

Sipuli-itku

Wat wat, mitä tapahtuu?

Aamulla kävin olemassa liikunnallinen ja (vielä) vähän huono jooga&pilateksessa, iltapäivällä olin tukehtua kahvin ja naurun katkeransuloiseen kombinaatioon ja juuri äsken tungin uuniini (jonka valo ei ole palanut vissiin pariin vuoteen kun en osaa sitä vaihtaa) pitkän kaavan makaronilaatikon.

Mutta munamaito hei! Ensinnäkin hajamielisyyksissäni rikoin yhen liikaa, sitten jollain huikealla akrobatiikalla sain estettyä kuorensirun putoamisen maitoon ja sekoitusvaiheessa aggressiivisuuteni vei voiton, poljin jalkaa ja taisin huutaa - kyllä, ääneen - keltuaiselle hajoa, j***lauta, hajoa!!.

Joten joo, tämmönenkin voin siis olla: urheilullinen ja sosiaalinen kotitalousihme. Tai no katellaan eka mitä siitä tulee, ehkä päivän päätyttyä olenkin urheilullinen, sosiaalinen ja nälkäinen.

Ta-ta darlings.


edit: Tuli ehkä elämäni onnistunein itse tehty laatikko, jei! Ja asunnossani tuoksuu samalta kuin mummulassa tuoksui talvi-iltoina. Oi nostalgia.

Oivallus

Tiedätteks termin learned helplessness, käsittääkseni ilmiö, jossa ihmisen perusasenne on valheellisesti toivottoman avuton, "tilanne nyt on tämä, en ole siihen tyytyväinen, mutta en voi sitä muuttaakaan." Oon tässä viime aikoina alkanu huomaamaan sitä ympärilläin älykkäissäkin ihmisissä. Ei hyvä. Olen itsekin ollut (oi, enhän enhän ole enää) tuollainen, pahimmillani kammottavan itsesäälinen alisuoriutuja.

Nyt on syksy ja minulla on ollu tässä elämänmuutoksen makua ja aikomusta ja tässä nyt mennään kuitenkin näennäisesti aika samoilla meiningeillä kuin ennenkin. Loppukesästä lähtien kuitenkin (valaistuminen, muistattehan, ja kaikkea) olen tuntenut, että otan enemmän vastuuta asioista, itsestäni ja valinnoistani. Olen aloittanut uusia asioita ikäänkuin huomaamatta, mennyt paikkoihin. Olen uskaltanut myöntää toistaiseksi tosin vain itselleni, että haluan tiettyjä juttuja, voin yrittää niitä, pystyn itse vaikuttamaan lopputulokseen ja minulla on erinomaiset mahdollisuudet onnistua jos siihen suostun ja sitä haluan. Ja vaikken onnistuisi, flow jatkuu silti.

Minä olen se joka päätän minusta, ei menneet asiat, ei pääni sisällä olevat oletukset, ei ympäristö, ei muut ihmiset eikä mikään suuri johdatus tai kohtalo, vain minä.

Ensimmäinen!

Plok plok.

Haluun kirjoittaa ja tehdä sen helpoksi. Juttui. Mitä nään, ajattelen, tunnen ja aion. Sanat on minulle se mihin olen luottanut ennen ja näinä arvaamattomina aikoina on varmasti viisasta jälleen luottaa johonkin minkä uskoo osaavansa.

Oikeestihan minulle ei tapahdu paljon mitään maailmoja räjäyttävää, elämäni on melko pitkälle tyhjännauramista, suuria suunnitelmia, angstausta, performanssitaidetta kissan kanssa, mustaa kahvia ja kulkemista, mut siinähän sitä jo. Katellaan, eh.