Tänään vähän kilahtelin töissä; en ymmärrä miksei töitä voi tehdä hyvin, jos sinne kerran vaivautuu saapumaan. Muutenkin oon ollut tänään vähän angstinen ja ärsyyntynyt. Kävin vähän kiukuttelemassa opintopsykologin luona ("en vaan lue, mikä musta tulee, onko tämä edes oikea paikka, kuinka mä sitten luen paremmin!?") ja lounastin äitini kanssa. Keskustelu liikkui häiden istumajärjestyksestä Matti Saareen. Tein sitä mitä aina teen, yritin samaistua toisen ihmisen ajatuksiin, käyttää suunnattomia empatiavarojani ja edes yrittää ymmärtää. En oikein osannut.
Todellinen, muihin kohdistettu väkivalta mielikuvien ulkopuolisena toimintana, varsinkin sellainen, jossa minä olisin toimijana, kuulostaa täysin absurdilta, hyödyttömältä. Joskus luin, että miehillä väkivallan kulttuuri tulee lähemmäs armeijan ja yleisesti yhteiskunnassa rakennetun miehisen stereotypian kautta, liekö totta. Osaako sitten joku mies selittää, millä lailla väkivalloin, alistamalla saatu voitto voi olla oikea, ansaittu voitto? Ja onpa epäjohdonmukaista (ja kyllä, ennen kaikkea vastuutonta) estää itseään näkemästä sen "suuren puhdistuksen" tulosta, tuhota itsensä ja alentaa itsensä vihaamiensa tasolle. Yhden miehen sodat näyttävät aina päättyvän itsetuhoon eikä voitonjuhliin.
En jaksa ymmärtää sattumanvaraista väkivaltaa, sitä omituista "se vaan oli siinä ja teki mieli tappaa joku" -ajatusta. Eikö kukaan muu kuvittele menneisyyttä junassa vastapäätä istuvalle? En ole varma, olenko omituinen, kun joka kerta nähdessäni sanomalehdessä traagisesti kuolleen, yleensä nuoren ihmisen kuvan, näen välittömästi paloja historiasta, tulevaisuudesta, ajatuksista. Sitä on vaikea selittää, mutta elämä jää kesken, jos joku muu päättää lopettaa sen. On vaikea kuvitella sitä ylimielisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, jolla tällaisia päätöksiä mahdetaan tehdä. Pystyn tuntemaan sääliä, pettymystä ja tietynlaista surua kaikkia osallisia, myös pahantekijää, etenkin hänen vanhempiaan, kohtaan, mutten jaksa enkä halua ymmärtää. Kaikki mahdolliset perustelut, joita kyseisenlaisille teoille keksin, ovat lapsellisia, itsekkäitä ja naurettavia.
Jonkunasteista ironiaa löytyy ehkä ajatuksesta, että minua tuntemattomat ihmiset ovat joskus kuvailleet minua hiljaiseksi, synkäksi, epäsosiaaliseksi ja omissa oloissani viihtyväksi. En viihdy järin hyvin ihmisten kanssa ja suhtautumiseni voi välillä olla ylenkatsovaa; petyn ja turhaudun ihmisiin nopeasti. Olen lukenut paljon aikaisemmista kouluammuskeluista ja perustellut aktiivisuuteni kiinnostuksellani ihmismieleen, sen vääristymiin, pahuuteen ja tragedioihin. En voi kuvitella itseäni ylittämässä väkivallan kynnystä (onhan sellainen olemassa?) enkä usko, että suvaitsisin itsessäni vakavia väkivaltaisia ajatuksia, uskon että puhuisin, kertoisin ja hakisin apua. Eikö kuitenkin ole totta, että kuka vain voi niinsanotusti seota? Miettiikö kukaan muu, onko eilisenlaista pahuutta mahdollista löytää itsestä, vaikka kuinka syvältä tahansa?
Uaah, ollaanpa synkkiä. Onneks on aamulla chiball kohtuuttoman aikaisin, mielenhuoltoa ja Stam1naa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti