Oon hämärärajainen otus juuri nyt. En oikein tajua mistä kaikessa on kysymys. Haluisin sanoittaa ajatukset, mut en osaa nyt.
Häissä oli ihan hauskaa: melkein myin kenkäni, löysin valkoviinin, tanssin, tanssitin ja löysin asioita, minusta ja muista. Ihmisiä. En osaa jutella ihmisille sillai kun pitää, mutta se ei haittaa, jos niiden kanssa pääsee sille tasolle, että ajatus virtaa ilman tiukkoja rajoja. Eilen vähän virtasi muutaman kanssa. Ja oli hauskaa huomata kuinka hyvältä tuntui nähdä isosisko niin onnellisena.
Joo, sunnuntai maanantai, tyhmä vaihto. Ilmoittaudun huomenna uuteen, uhkaavaan pettymykseen, luovun suosikistani ja palkitsen itseni kahvilla. Tunteet juuri nyt huolta ja pelkoa, varovaista optimismia. Haluisin taas sanojen virtaa. Anna Politkovskaja sanoi viime viikon dokumentissa että jos sanoo ääneen sen, mitä eniten pelkää, kutsuu pahuuden luokseen. Voi olla, mutta nyt tuntuu, toivoo, että sanat ja puhuminen sulattaisi pelot pois.
Tänään, 29.9. kuusi vuotta mummun kuolemasta ja päivästä, joka alkoi liian pienesti ollakseen sellainen, joka muutti kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti