En haluis puhuu, mutta hiljaa oleminen on naurettavuutta.
On sellanen "pysytään tässä aina, ihan hiljaa, hengitellään, ei tule huomista, ei ole eilistä, vähän lähemmäs, nyt on lämmin ja hyvä, kiitos" -olo. En halua huomista, koska en tiedä mitä sanoisin tai mitä tapahtuu, en viikonloppua, koska epäilen että joudun lähelle perherintamaa, enkä oikein halua. Etäännyn koko ajan enemmän, en enää kunnolla ymmärrä sitä ajatusmaailmaa, joka siellä vallitsee. Tavallaan olen siitä iloinen, tavallaan pelkään, etten kohta jaksa tai tajua heitä lainkaan ja olen taas vähän yksinäisempi. Turhaudun ihmisiin nykyään liian helposti.
Koko ajan joku kysyy suunnitelmista, mitäs nyt, ajatuksia. En minä tiedä. Elämä on mitä on, tulkoon asiat sellaisina kuin tulevat. Väsyn nopsaan tarkkoihin aikatauluihin, suunnitelmiin elämästä viikkoja, kuukausia eteenpäin. Miksei kukaan voi rauhoittua, käskeä minua rauhoittumaan, herättää minut kahvilla, puhella turhuuksia ja olla kiiretön ja läsnä mutta vaatia vain vähän.
En haluis miettiä ja olla niin väsynyt. Haluisin soljua ja uskaltaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti