Mitenköhän se prosessi kulkee, jossa ihmisestä tulee omat vanhempansa? Onko se kiinni luonteesta, ulkopuolisista kontakteista vai jostain muusta asenteesta, että esimerkiksi joidenkin alkoholistien lapsista tulee alkoholisteja tai väkivaltaisten vanhempien lapsista väkivaltaisia? Millä lailla sen voi estää, että estää omassa elämässään vanhempiensa virheet?
Olen ollut vuorokauden vanhempieni luona kodissa, jossa kasvoin. Siinä huoneessa, jossa ajattelin kapinallisia ajatuksiani, löysin New Yorkin ja punkin, jonne pakenin kun suurentuva elämä oli liikaa. Olen kesän ja alkusyksyn mittaan pyrkinyt etäännyttämään itseäni perheestäni ja tästä ympäristöstä, löytää omat tapani toimia, luopua miellyttämisen ja hyväksynnän tarpeesta, tiedostaa alitajuiset mallit, mutta säilyttää edelleen suhteet juuriini hyvinä, keskustelevina ja jollain lailla läheisinä. Ei oo helppoo.
Yleensä muutun täällä runollisella tavalla melankoliseksi, vaeltelen pellonreunassa ja ajaudun hämäriin filosofisiin keskusteluihin uskonnosta, tasa-arvosta ja elämästä. Nyt teen samaa, mutta myös seuraan kikattaen leipomista lukien samalla reseptiä ("taikinan pitää kuplia ja murista", "tuleeks paineita, mitä!", "älä nyt rupee punkeen sinne niitä perinteisiä omenaserkkuja.. mitä mä puhun?!", "voita sinne, hulurumpsis!"), jaan valaistuneita neuvoja elämästä ("hengittele hetki ja chillaa") ja katselen Muumeja. Olen ihan iloinen ja osaan säilyttää etäisyyden, seurata menoa ulkoapäin, olla menemättä mukaan huonoon hulluuteen ja käsitellä turhautumani toisin kuin huutamalla ja kiukuttelemalla. En enää odota suuria asioita ja yhteisöä, johon luottaa ja palata aina.
Pidän hetkistä, joissa ulkomaailmaa ei ole. Pidän ulkopuolisen havainnoijan roolistani, en halua nostaa perunaa tai olla mukana; haluan hitautta ja hiljaisuutta, mutta etenemistä. Haluaisin, että joku muukin näkisi samoin kuin minä, ottaisi minut vakavasti ja kuuntelisi. Olisi kivaa olla kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti