Tänä iltana luulen sanoneeni ääneen asioita, joita olin ajatellut, kasvattanut päässäni liian isoiksi. Sanoina ne eivät olleetkaan niin paljon. Puhuessani ymmärsin, ettei tämäkään, sekään, olekaan niin vakavaa.
Kuitenkin se tuntui hyvältä. Puhuminen, kaikki muu, oleminen, ilta.
Vielä en luota kokonaan, en pysty eikä minun tarvitse. Oloni on tavallaan kevyempi, koska nyt taas tiedän mitä haluan, mutta tiedän myös että jaksan, ymmärrän ja osaan ottaa vastaan muunkinlaiset ajatukset, päätökset ja mielipiteet. Tavallaan tajuan, että vaikka aikaa ei ole rajattomasti, se ei oikeastaan myöskään lopu kesken. Vaikka haluankin kaikki heti juuri nyt minulle, asiat tapahtuvat silti ainoastaan ajallaan ja tilanteessa - kun se tulee - on tehtävä niinkuin tilanne vaatii; tehtävä se, mikä juuri silloin tuntuu hyvältä, oikealta, kaiken sen arvoiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti