Ssshh.

Joskus aion vielä kääntää
kelkkani ja tehdä korjausliikkeen
aion parantaa kaikki tehdyt vauriot
melkein uskon itsekin. (Apulanta: Ravistettava ennen käyttöä)

Tsing. Mitään asiaa.

Tänään silmiäni särki tasan puolitoista tuntia pienryhmäkokoontumisessa, jossa tyttö ja poika puhui "isyyksistä ja maskuliinisuuksista". Ohjaajamme on hiukkasen kireä, 14-vuotiaasta feminismiä harrastanut tiedenainen, jonkalaiset ovat täydellinen syy siihen, miksi tasa-arvosta tai jostain naisasiasta puhuminen herättää niin kamalasti vastustusta. Ryhmässä harrastetaan vastausrinkiä, sanokaas kaikki vuorotellen jotain mitä on mielessä. Tänään aloitin huokaisemalla "mulla oo mitään mielessä, ei oo mitään mielessä hei". Ei menny läpi. Puhuin sitte jotain roskaa koti-isistä ja vihasin akateemisuutta, sivistyssanoja ja tieteellisyyttä.

Sitten kävelin ainakin kolmen chillin baarin ohi, sain tekstiviestinä kutsun "ainakin kolmelle kaljalle" ja ajattelin valkoviiniä. En tiedä mitä lapsellista vastuunpakoilua tämä taas on, kun haluaisin tanssia silmät kiinni humalassa, niin et vähän huimais.

Ei kai siinä muuta, hain tänään yhden pääsykoekirjan enkä vieläkään ole uskaltanut puhua kenellekään muulle paitsi äidille sivulauseessa. Enkä varmaan puhukaan, en vaikka kysyisitte suoraan. En haluais olla asiani kanssa ihan yksin, mutta toisaalta tykkään siitä että kerrankin on salaisuus, jonka paljastuminen ei tavallaan ole mikään uhka millekään, jolle voin hymyillä itsekseni töissä. Koska olen päättänyt asiasta itse, tehnyt itse suunnitelmani, laskenut asioita ruutupaperilla, miettinyt ja harkinnut liian kauan, olen aika varma että haluan. Huolissani olen vain siitä, että muut sanovat "oikeesti? älä jaksa, alkaisit tehdä gradua, ootko ihan varma?". En jaksa enkä halua perustella valintojani, jotka koskevat vain ja ainoastaan omaa elämääni.

Niijoo, sain tänään pienimuotoisen hermoromahduksen ruokakaupassa. Kaikki joko maksaa helvetisti, tulee jostain Espanjasta, missä tomaattimaan työntekijät häviää mysteerisesti, sisältää jotain ainesosia joista en ymmärrä mitään tai on muuten vaan kohtuutonta ja väärää. Niinku.. systeemi kusee?

Oonpa puoliunessa. Aika loppuu kesken - aina. Taas olen samaan aikaan ihan järjettömän suruissani ja kuitenkin lapsellisen onnellinen. En millään saa elämään mahtumaan kaikkea mitä haluaisin.

Why so serious?

"Boo hoo hoo hoo. I'm so upset! Can't you see!? Boo hoo hoo" (Gerard Way)

Oikeasti en ole yöihminen, väitän niin, minusta tuntuu siltä, mutta en ole. Yöt tekee minut levottomaksi, dramaattiseksi ja itsetuhoiseksi. Haluaisin juoda lisää kahvia, maata silmät auki peiton alla ja vältellä huomista. Yöt saa minut tekemään liian suuria suunnitelmia, tekoja joita ei enää ikinä koskaan. En tajua tarvettani avautua jollekin, en minä osaa myöntää asioita edes itselleni. En ymmärrä mistä on kysymys, ei ole mitään syytä olla onneton, onko? Ei. Miksen miksen miksen voi vain alkaa pitää itsestäni.


Lista itselle:
Älä pilaa tätä nyt, laita huomenna pipo, muista nukkua ja herätä, muista syödä ja ota avaimet, hymyile, älä anna ihmisten ärsyttää, anna aikaa hengittää, lakkaa olemasta niin jumalattoman traaginen ja itsekeskeinen, älä ajattele pahaa, myönnä syyt, olet velkaa vain itsellesi, muista sanoa ei ja joskus kyllä, ymmärrä aika ja paikka, hyödynnä mahdollisuudet ja usko hyvyys, se ei ole sinun syysi. Tee jotain.

Help me get away from myself.

Ihmeellistä. Eilen oli sellainen kammottava "history teaches us nothing" -hetki. Jälleen kerran sain muistutuksen, että yleensä on viisainta pysyä kaukana ja etäisenä. Luulenpa, että menetin ihmisen, jota pidin ystävänä ja ihan vain sen takia, etten kuunnellut sitä pientä ääntä päässäni ja että ihan vähän aikaa unohdin olla varuillani.

Onneksi ilta ja tämä päivä vähän korjasivat päivän vaurioita. Vaikka päätä särki ja mielessä oli mitä sattuu, pääsin silti suloiseen tilaan toisen tekemän ruuan, silittelyn, suudelmien ja Strapping Young Lad:n livedvd:n avulla. Illan, osan yötä ja tämän päivän lumimyrskysohvailun ajan olin aika pitkälle chill, parempi minä, levoton mutta levollinen. Unohdin ajatella ja puhua, annoin vain hyvän olon olla. Plus että sain vahvistuksen perjantaiaamun epäilylle: minulla on joku hämmentävä tykkään katsoa kun poika pukee, riisuu tai viikkaa vaatteitaan -fetissi.

Sing a bunch of lies.

Tää päivä oli ihan hauska. Aamulla heräsin joskus jälkeen kuuden, kävin työpaikkani, tuon harmaan laitoksen pihalla jäisellä autolla ja tulin takaisin lämpimään sänkyyn, join kahvia ja tihrustin Sinkkuelämää liian kaukaa. Sitten vain pistin silmät kiinni, hymyilin vähän ja nukuin tuntikaupalla, mutta vain sen verran että ehdin ihkujen siskojeni kanssa lounaalle uuteen jännittävään paikkaan ehkä vähän liian lähellä oluthuone Kaislaa. Koin vähän huolta, vähän sympatiaa ja paljon sitä, että minä auttaisin, haluaisin niin tehdä kaikkeni, mutten voi tehdä mitään.

Sitten oli kevyt iltapäivä, työt. Ihmiset. Olin vähän levoton. Nauroin paljon, tanssin, join pepsiä ja söin lidlin mautonta suklaata. Yhtenä hetkenä vähän ennen taukoa näin itseni jännästi muiden silmin enkä ymmärtänyt yhtään. En tiiä miten tätä elämää pitäis elää.

Vaikka vaikea viikko on jo melkein ohi, tuntuu niinkuin kulkisi vähän sumussa vieläkin. En muista minä päivinä tapahtui mitäkin, mutta ei se haittaa. Asuntoon tulee tupakanhajua jostain toisesta asunnosta, kiroilen välillä ääneen, haju muistuttaa keskieurooppalaista hotellia tai laskettelukeskuksen suksivuokraamoa. Kissa tuntuu tykkäävän minusta paljon kun vihdoin olen vähän enemmän kotona, muut ihmiset tuntuu tykkäävän minusta ihan semisti ja jostain naurettavasta syystä sitä vähemmän tykkään itestäni itse.

Palelen koko ajan ja silmiäni särkee, muttei se haittaa. Mikään ei haittaa. Elämässä on juuri nyt aika paljon hyvää ja olen onnistunut unohtamaan paljon pahaa. Ihan kohta on aloitettava se, mikä on ollut mielessä liian kauan. Sitä ennen haluaisin vain hukuttaa itseni humalaan, kuunnella musiikkia liian kovalla ja viettää tällaisia päiviä ilman sitä välillä voittavaa, vain hetken kestävää pohjatonta surua.

Ainoa, mistä oikeasti haluaisin puhua, tietää, on miten muut kaiken näkevät. Vanhoissa muistikirjoissa olen lapsellisen tuohtunut siitä kuinka muut eivät rohkene katsoa suoraan pimeyteen, kuinka muut eivät edes näe sitä, tiedosta sen olemassaoloa. Minun on saatava, pystyttävä ymmärtää, miltä elämä tuntuu itseni ulkopuolella. Kukaan ei puhu mistään enkä halua puhua itsestäni ääneen koskaan, ei kukaan halua kuulla toisten suruista.

The loneliness that the world generates
We keep it going all night long
Waiting for a dull moment, or a lot of dull moments
To sneak away from the pain
During these unmoving silent nights I feel it's crushing wheel
Is there anyone in the world who I can know?
I am tired of knowing myself so well. (H. Rollins)

Stay with me now.

Minulla ei ole mitään hätää, ei mitään, oikeasti. Silti juuri nyt melkein jokainen solu minussa huutaa ei, tämä on epäreilua, en halua. Joku sellainen minussa, jota en tunnista, tekee minusta hermostuneen, pelkään etten jaksa ihmisiä, edes niitä, joiden läsnäolo voisi olla vain hyvyyttä.

Yksi päivä mietin seiskan ratikassa kuinka muistijäljet ihmisessä pysyy loputtoman kauan. Jos ihmistä on joskus koskettu väärin, samantapainen, hyväluontoiseksi tarkoitettu kosketus voi pilata parhaimmatkin hetket. Jotkut sanat, tietynvärinen matto, laulu, tapa tarttua kahvikuppiin, sanojen samanlainen järjestys, arkiset esineet. Elämäni huonoimmista hetkistä muistan vain hassuja yksityiskohtia: tiikerijäätelön, lukion filosofian kirjan sivun 102, ambulanssin rekisterinumeron, mustat Adidaksen Superstarit, "eihän sattunut pahasti?", kävelyn ruutu ruudulta, neonvihreän harpin, isosiskon hiusten tuoksun. Ja tietyt paikat: yhdessä puistossa on kaupungin kaunein puu, enkä halua edes nähdä sitä enää. Onhan niin, että muistijälkien päälle voi rakentaa uusia, asioista voi tulla neutraaleja vaikkei ne unohtuisikaan, on uskallettava antaa tuntua pahalta jotta voisi tuntua hyvältä taas.

En minä tiedä, en käsittele tätä viikkoa hyvin. En pysty tekemään elämääni koskevia päätöksiä yksin enkä halua puhua kenellekään, haluaisin vain olla, kuunnella hengitystä ja olla nyt. Ei olisi mitään menneessä eikä tulevassa. Ihan kohta, jonain näistä päivistä on kuitenkin pakko antaa sen ajatuksen ("pelottaa etten jaksa, että olen minä, ettei kukaan tajua, etten osaa olla kuin ihmiset on") nousta pintaan. Sitä ennen melkein tekisin kaikkeni, että saisin vielä hetken piilotella, olla pimeässä, kieltäytyä myöntämästä, kertomasta mitään. Kun kukaan ei hetkeen kysyisi mitä kuuluu.

It's a kinder murder.

She could have kept her knees together
Should have kept her mouth shut. (Elvis Costello: Kinder Murder)

Ihan käsittämätöntä ja edelleen koko ajan toistuvaa paskaa. Pilasi aamuna toimivan iltapäivän melko tehokkaasti. "... jäi näyttämättä, että miehet olisivat omalla toiminnallaan saattaneet uhrin puolustuskyvyttömään tilaan ..." Olenko se vain minä vai onko tässä aistittavissa klassista uhrin syyllistämistä?

I've lost my innocence.

Uu uu, elämä on osittain parhainta koskaan, osittain pelottavaa pinnanalaista paniikkia.

Pitäisi lukea, kirjoittaa luentopäiväkirjoja, esitelmä, olla sosiaalinen, muistaa syödä, etsiä pipo ja puhelimen kuitti. Oon iloinen siitä, että viikonlopun soveltavan kielitieteen symposiumissa löysin itsestäni jälleen fennistin/kirjallisuustieteilijän, joka hihkui kuunnellessaan Pussikaljaromaanin fokalisaatiosta sekä ja-partikkelin retorisuudesta. Kunpa muistaisin useammin, etten ole lainkaan niin tyhmä minä itseäni pidän mitä omaan alaani tulee. Ja kunpa tämä ei toisaalta tuudittaisi minua ajatukseen, että kieli on sitä mitä haluan loppuelämäni tehdä.

Tajusin myös, että olen hyvä organisoija, järjestelmällinen ja vastuullinen kun tarve ja yhteinen etu sitä vaatii. Näen ongelmat, osaan ratkaista ne ja tajuan mikä asioissa on vialla. Miksen osaa organisoida omaa elämääni, kotiani, päätäni ja miksen tajua mikä minussa on vialla?

Surulliseksi tänä viikonloppuna teki jälleen se huomio, että minua on kauhen vaikea shokeerata tai yllättää. Ihmiset kertovat tarinoita tarkoituksenaan tehdä vaikutus, kauhistelevat jotain samantekevää ja minusta ei tunnu miltään. Ihmiset tuottaa hirvittävän helposti pettymyksen, paljastuvat keskinkertaisiksi ja on naurettavaa ajatella näin. Ylemmyydentuntoista ja ärsyttävää.

Enpä tiedä. Hyvinhän tämä menee. Näin Funeral For a Friendin toista kertaa eilisiltana ja oli ihan huimaa. Soitto, varsinkin uusien biisien, joita en yhtä lukuunottamatta ole kuullut, oli raskaampaa kuin ennen, solisti-Matt oli söötti (lantion liike, uuh) ja rumpali-Ryan harjoitti ihania screameja (ikinä älkää taivuttako sanoja noin!). En nähnyt muutamaa keikan ekaa biisiä, joten en ole varma, mutta eivät soittaneet kesän ihmissuhdeangstieni parantelulaulua Juneauta, mutta korvasivat tuon aika nätisti Novellalla ja Historylla. Huomenna aion hipsiä Keltaiseen jäänsärkijään ja ostaa uuden levyn. Musiikki, musiikki, oi, rakkaus.

Asioita muutama

Tänä iltana melkein täysi kuu Fennia-talon päällä oli kuin vesivärein maalattu. Noiden hetkien takia käyn nykyään turhan usein kuolaamassa kamerahyllyjen edessä.

Olin organisoidumpi ja osasin aakkosjärjestyksen nopeammin kuin kolme muuta symposium-avustajaa ja kilpailunhaluinen, lapsellinen Outi minussa sai suurta tyydytystä. Tosin tilaisuus sai jälleen kerran miettimään: kun olen tyypilliseen tapaani hiljaa uusien ihmisten seurassa, näkevätkö he minut ulkopuolelta ujona vai ylimielisenä?

Eikä ole ihan täysin kysymys klassisesta mitä muut minusta ajattelee -angstailusta vaan siitä, että kannattaako ensivaikutelmiin luottaa, mitä ihmisen ulkonäkö hänestä kertoo, olenkohan ikinä oikeassa kun kuvittelen aistivani luonteenpiirteitä katsoessani ihmiseen.

Niin. Nyt muistutus minulle: ajattele, mutta älä liikaa, myönnä tosiasiat, älä keksi ongelmia tyhjästä.

Eikä kaikki oo hyvin koskaan ihan täysin.

Eilen sain sitten sen todistukseni ja arvon humanististen tieteiden kandidaatti. En oo ihan varma, miltä pitäis tuntua vai pitäiskö miltään. Olihan se hienoa, todistus oli hyvä, dekaanin puhe vähän outo ja asuni ihku. Nyt en aio ehkä noin puoleen vuoteen olla juuri missään tekemisissä alani kanssa tieteellisessä mielessä; ei semantiikkaa, polysemiaa, merkitysverkostoja, sanakirjoja, tyylisuuntauksia eikä kirjalistoja. Ehkä ensi keväänä, jos suunnitelma A ei toimikaan.

Muuten ei oikeastaan mitään. Ajattelen varmaan liikaa joten olen taas jumissa. Tänään kuuntelin luennolla juttua kansalaisuudesta, join järjettömän kokoista kahvia ja kirjoitin kalenteriin sivullisen muistettavia asioita. Olin hermostunut ja päätäni särki. Kun minulta tänään kysyttiin mitä kuuluu, vastasin ettei mikään ole vialla. Eikä ikäänkuin olekaan, mutta joku on silti. Vai onko se tottumuskysymys, että jotain olisi oltava vialla. Tykkään elämästä nyt, mutta.. jotain. Mitä mitä.

"We Become What We Do."

Sinä leikit asioilla, joihin et itse usko, jotka eivät ole sinua. Mutta voivat äkkiä muuttua sinuksi. -Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Mitä tässä nyt sanois, olen ajatellut viikon ajan välillä paljon, välillä vähän, ollut hyvällä tuulella, huonolla tuulella ja aina melko väsynyt.

Sanovat, että on todennäköistä, että väsymykseni johtuu epäsäännöllisestä elämästä ja terveyden laiminlyönnistä. Nukun liian vähän tai liikaa, välillä en muista syödä oikeaa ateriaa koko päivänä, liikun liian vähän. Ehkä niin, pitäisikö tehdä paperille suunnitelma uni- ja ruokaajoista. Toimisi juu, as if.

Yks päivä tossa ajattelin, että on tavallaan järjetöntä kun muistelee aikoja, jolloin on kohdellut itseään vielä huonommin kuin nyt. Koska tykkään keittiöpsykologisoida ja analysoida ihmisiä ja itseäni, etsiä syitä ja synkkiä salaisuuksia, olen tässä kuluttanut päiviä miettien, mistä johtuu toisinaan kohtuuttoman surkea itsetuntoni ja etenkin aikaisempi epäkunnioitukseni minua ja kehoani kohtaan. Hirmuaikaisin jo teininä aloin vähän leikitellä vakavemmilla jutuilla, joihin ei pitäisi olla mitään asiaa. Jollain naistutkimuksen luennolla, jolla käsiteltiin ruumista ja puhuttiin anoreksiasta, ihmisten päätuomio tuntui olevan, että siinä on kyse hallinnasta. Kun kaikki muu ympärillä on kaaosta, voi hallita edes jotain olemalla syömättä. Ehkäpä niin, en minä ole ikinä ollut anorektikko, en voi tietää, mutta kaikki paha mitä minä olen itselleni tehnyt ja jättänyt tekemättä, on ollut aluksi leikkiä ja kokeilua, hölmöä hällä väliä -asennetta, mutta myös pyrkimystä järkeen ja jonkunlaiseen pysyvyyteen. Kun kehittyi sekä fyysisesti että henkisesti, ihmiset ympärillä alkoi tehdä omia kokeilujaan, kukaan ei oikein puhunut siitä miltä tuntui eikä itsekään uskaltanut kysyä, oli vaan helpompaa etsiä ratkaisuja itse toiminnasta. Yksinkertaisinta oli itsekeskeisenä teininä etsiä ulospääsyä pahasta olosta itsestä ja actionista joka kohdistui itseen. Ikinä en ole vakavasti ollut itsetuhoinen: en urheillut verenmaku suussa, laihduttanut järjettömästi, kieltäytynyt syömästä, peitellyt lukuisia arpia käsivarsissa, noussut 14-vuotiaana keski-ikäisten miesten autoihin, hengaillut epämääräisessä seurassa tai juonut holtittomasti muiden ostamaa alkoholia. Mutta nyt kun muistelen, melkein kaikella olen leikitellyt, millä enemmän millä vähemmän, joskus salaa välillä avoimemmin, muka tietoisena koko ajan siitä mitä olen tekemässä. Vaikka millään ei silloin ollut sen vakavempia seurauksia, kuinka paljon näennäisesti viaton leikki on vaikuttanut siihen, millainen olen nyt, millaisena itseni näen ja mitä koen ansaitsevani?

Jos ruumis ja sielu ovat olemassa toisistaan erillisinä, onko oikein rangaista ruumista sielun vajavaisuuksista? Voiko se, että ihmisen voi olla niin vaikea hyväksyä ulkoista itseään, johtua siitä, että sisäinen ja ulkoinen minä ovat niin pahassa ristiriidassa? Vai onko itsetuhossa kyse ei niinkään siitä ettei hyväksy kehoaan vaan siitä, ettei hyväksy henkistä itseään? Kehoa on yksinkertaisesti katsottuna vain helpompi satuttaa. Fyysinen kipu on huomattavasti helpommin ymmärrettävissä kuin henkinen. Eipä sillä, kuka näitä edes miettii ja mitä väliä sillä sikäli on, tärkeintä on tämä päivä, sanovat. Mutta puhuispa joku asioista, olemme sitä miksi meidät on muokattu, miksi itsemme olemme tehneet, onko syyt tärkeää tiedostaa vai onko väliä vain seurauksilla?

On vähän krapulapäivä, ajatus juoksee välillä liian kovaa, välillä risteilee, välillä ei liiku yhtään. Eilen oli synttäribileet (no ei mun), oli ehkä ihan hauskaa, en tiedä, olin humalassa, tanssahtelin vähän, mutten varmaan puhunut mitään järkevää ja murehdin vähän. Nukuin pitkään, mutta surprise, olen väsynyt. Pitäis syödä omena. Siskoni kutsui syömään, mumisin puhelimeen etten jaksa. Haluan maata sohvalla. Tällä viikolla kolme ihmistä on kysynyt saman kysymyksen ootko sä masentunut?, en mä nyt oo, oon väsynyt, mietteliäs, hiukan huolissani. En osaa tehdä valintaa opintojen suhteen, en ehkä ees halua, haluaisin tunnistaa itsessäni kutsumuksen, olla varma tai haluta julkistaa asioita ennen kuin olen varma. Mikä siinäkin on, etten välitä mitä ihmiset valinnoistani ajattelevat, mutta heaven forbid, en vain voi halua pysty epäonnistua muiden edessä.

Puuuuuh, nyt voin siirtyä hömppään, katsella dvd:itä, syödä sen omenan ja juoda kahvia. Mieleni on tyhjennetty. Bing.

“Vanity is my favourite sin”

Olen niin tyttö, olen niiiiin tyttö. Tänään olen ollut koko päivän ihan yksin, syönyt jätskiä strösselillä, juonut kahvia, nukkunu päiväunet kissa vatsan päällä, hoitanu kauneuttani (ha!) ja mikä tärkeintä, selannut ehkä jokaisen varteenotettavan nettivaatekaupan listoja. Seuraa namedroppailua.

Uuh, aah, oi! -huudahduksia. Melkein pitäisi lähteä Tampereelle ostamaan se Firetrapin musta, kiiltävä nyrkkirautalaukku. Ois pähee. Tiesin, että olen pinnallinen ja pidän kauniista jutuista (ja Dita Von Teesestä), mutta kun oikeasti voihkin ääneen katsellessani Agent Provocateurin sivuja, olin jo vähän, että kamoon. En tiedä, kuinka paljon on järkevää varata rahaa mukaan New Yorkiin. Helsingissä tiedän vain yhden kaupan (Helsinki10), jossa myytäisiin Vivienne Westwoodia, siellähän sitä (ja kaikkea muuta!) on joka paikassa, kamalia asioita voi tapahtua.

(Päivän kengistä en voi edes puhua. Metallikorot, punaiset korot, kaikki korot, voi hyvä luoja.)