Sing a bunch of lies.

Tää päivä oli ihan hauska. Aamulla heräsin joskus jälkeen kuuden, kävin työpaikkani, tuon harmaan laitoksen pihalla jäisellä autolla ja tulin takaisin lämpimään sänkyyn, join kahvia ja tihrustin Sinkkuelämää liian kaukaa. Sitten vain pistin silmät kiinni, hymyilin vähän ja nukuin tuntikaupalla, mutta vain sen verran että ehdin ihkujen siskojeni kanssa lounaalle uuteen jännittävään paikkaan ehkä vähän liian lähellä oluthuone Kaislaa. Koin vähän huolta, vähän sympatiaa ja paljon sitä, että minä auttaisin, haluaisin niin tehdä kaikkeni, mutten voi tehdä mitään.

Sitten oli kevyt iltapäivä, työt. Ihmiset. Olin vähän levoton. Nauroin paljon, tanssin, join pepsiä ja söin lidlin mautonta suklaata. Yhtenä hetkenä vähän ennen taukoa näin itseni jännästi muiden silmin enkä ymmärtänyt yhtään. En tiiä miten tätä elämää pitäis elää.

Vaikka vaikea viikko on jo melkein ohi, tuntuu niinkuin kulkisi vähän sumussa vieläkin. En muista minä päivinä tapahtui mitäkin, mutta ei se haittaa. Asuntoon tulee tupakanhajua jostain toisesta asunnosta, kiroilen välillä ääneen, haju muistuttaa keskieurooppalaista hotellia tai laskettelukeskuksen suksivuokraamoa. Kissa tuntuu tykkäävän minusta paljon kun vihdoin olen vähän enemmän kotona, muut ihmiset tuntuu tykkäävän minusta ihan semisti ja jostain naurettavasta syystä sitä vähemmän tykkään itestäni itse.

Palelen koko ajan ja silmiäni särkee, muttei se haittaa. Mikään ei haittaa. Elämässä on juuri nyt aika paljon hyvää ja olen onnistunut unohtamaan paljon pahaa. Ihan kohta on aloitettava se, mikä on ollut mielessä liian kauan. Sitä ennen haluaisin vain hukuttaa itseni humalaan, kuunnella musiikkia liian kovalla ja viettää tällaisia päiviä ilman sitä välillä voittavaa, vain hetken kestävää pohjatonta surua.

Ainoa, mistä oikeasti haluaisin puhua, tietää, on miten muut kaiken näkevät. Vanhoissa muistikirjoissa olen lapsellisen tuohtunut siitä kuinka muut eivät rohkene katsoa suoraan pimeyteen, kuinka muut eivät edes näe sitä, tiedosta sen olemassaoloa. Minun on saatava, pystyttävä ymmärtää, miltä elämä tuntuu itseni ulkopuolella. Kukaan ei puhu mistään enkä halua puhua itsestäni ääneen koskaan, ei kukaan halua kuulla toisten suruista.

The loneliness that the world generates
We keep it going all night long
Waiting for a dull moment, or a lot of dull moments
To sneak away from the pain
During these unmoving silent nights I feel it's crushing wheel
Is there anyone in the world who I can know?
I am tired of knowing myself so well. (H. Rollins)