My feet hurt.

Moi hanibunnies. Huomenna alkaa Hullut Päivät, mikä tarkoittaa kipeitä jalkoja ja sirkusmusiikkia. Toivottavasti myös sitä, että valitsemani sarjikset myy kuin häkä ja voin tuntea olevani menestyksekäs bisnesnainen. Jeah, right.

Ei mulla mitään asiaa, kaks vapaapäivää edessä, joista toinen äitin kanssa. Toivottavasti en kilahda kovin eikä hänkään. Ehkä saan lounasta. Viikko muuten alkoi parhaalla mahdollisella tavalla, maanantaituopilla Basessa työkavereiden kanssa. Pääsiäisenä minua kritisoitiin siitä, että silloin kun en ole töissä, hengaan työkavereideni kanssa, mutta seriously, onks huono juttu jos on ihmisiä, joiden seurassa viihtyy? Paits sillon, kun ne pilkkaa mua maalaisuudesta, vaikka näin Helsingin ennen niitä tai Stockan historiikin lukemisesta, vaikka lukeminen kannattaa aina. Tai espoolaisuudesta, koska se on heikko kohta, että koti, jota rakastan yli kaiken, on kaupungissa, joka ei vieläkään tunnu omalta, vaikka kaupunginosa on parempi kuin Helsingissä suurin osa.

Väsyttää. Ihan kohta käyn laittamassa kiskon ja sujahdan lämpöiseen sänkyyn. Öitä.

Do what it takes to survive.

Parempaa kuuluu, kiitos kysymästä.

Heräsin väsyneenä tyyliin "tuijotan kattoa, siihen voin suostua, mutta en kyllä nouse. Soitan töihin, etten tuu.", mutta sainpa kuin sainkin päässäni kaikumaan välillä jotain senkin tyylistä, että jumalauta, nyt ylös, let's face the music. Bussissa autto MCR ja Mötley Cruen historiikki. Plus! Aamut, jolloin bussi menee Lauttasaaren läpi, sujuu aina jotenkin paremmin, pidemmin, rauhallisemmin.

Töissä oli aika.. millanen meno. Sellanen.. jossain vaiheessa teki mieli kiljua, ettei ihminen pysty tähän kaikkeen. Mutta loppuillasta sain tehtyä homman, joka minusta riippumattomista syistä on seissyt marraskuusta, joten woohoo. Sit pääsinkin suoraan töistä sateen kautta siskolle syömään muusia ja lihapullia plus kahvii ja bostonii jälkkäriks. Luin kohta yksvuotiaan siskonpojan kanssa sivelymuumia sen ikioman huoneen lattialla ja sit se konttas laittaan oven kii ja palas mun viereen. Oon aika in lööööv.

Ens yönä yritän nukkua enkä angstata. Sit tehdä taas sitä mindnumbingly kiireistä työtä ja vähän lisää laatuaikaa siskon (vaan toisen huomenna) kanssa. Tällasta elämää, jossa ei päivän päätteeks jaksa miettiä, mitä kaikkea suurta on elämässä vielä saavuttamatta.


ps. Unohdin melkein et jo kolme päivää kalorienlaskentaa, joka kilpailuhenkisessä minässäni aiheuttaa sen, etten suostu laskemaan viittäsataa kaloria päivän listaan puolikkaasta suklaalevystä, joten jo kolme päivää siivoa elämää, vitamiinipitoista meininkiä ja puoli kiloa kasviksia!

It's happening again.

En saa unta. En saa unta ja ahdistaa. Istun pimeässä asunnossa kirjoittamassa ja sivusilmällä näen, että kissa tuijottaa. Sekin melkein pelottaa.

Tänään Poika esitteli innoissaan valmennuskurssimateriaalejaan ja muutenkin on opinnoistaan niin innoissaan ja niin motivoitunut, että jos ei saa paksua kirjettä kesällä, niin menetän uskoni maailmaan, koska se ois niin oikein. Mutta voi hyvä luoja, että olen kateellinen, koska samalla tajusin, ettei ole mitään – mitään – mistä olisin noin innoissani. Oon ihan varma, että jatkuva epäonnistumisen pelko ja epävarmuus ja pettymyksen aiheuttamisen pelko on kaikki yhdessä tappanut sen tavallaan lapsellisen ilon siitä, että sai vaan opetella uusia asioita. Nyt opiskelun on pakko aina vaan johtaa johonkin, graduun, pääsykokeisiin, valmistumiseen, mihin vaan, mihin en pysty. Miksen pysty?

Se järkevä Outi minussa tajuaa kristallinkirkkaasti, että vain sillä, mitä minä haluan elämässäni tehdä on merkitystä (enkä tarkoita tota niin itsekkäässä mielessä miltä kuulosti). Että aina on huominen, aina on ensi vuosi, minä en ole epäonnistunut tai tyhmä, se mitä minä teen ei määrittele sitä mitä minä olen. Mutta se angsti-Outi, joka viime aikoina on hallinnut aika suvereenisti, ei usko tuosta mitään vaan kiljuu puoli kolmelta sängyssä päässä, että aika loppuu, tee jotain, tee jotain, anna aihetta olla ylpeä! Kenelle? Niinpä.

Kaipaan terapiaa ihan sairaasti. Kenellekään muulle en yksinkertaisesti osaa vuodattaa kaikkea (enhän osannut sillekään, silly me) sitä, miltä tuntuu. Koska se on noloa. On noloa, että minä, aikuinen, menneistä selvinnyt, älykäs, hauska ja ihana Outi alan luisua takaisin masennukseen, koska en pysty oppimaan, että minä riitän.

Möykky itkua ja epävarmuutta.

Onnistuihan se. Huomenaamulla lähden junalla kotiin ja nyt olen tunnin itkenyt silmät punaisena. On se klassinen "kukaan ei ymmärrä mua!" -olo, koska käsitykset minusta minulle aika läheisillä ihmisillä ovat seuraavia: en pidä työstäni, olen onneton, olen "välitilassa" elämässä, minulla ei ole aikaa nähdä ketään, olen aina töissä, minulla on asenneongelma.

Viimeinen saattaa pitää paikkansa, mikään muu ei. En ole elämässäni välitilassa, vaikka nykyinen työpaikkani ei olekaan (toivottavasti) se lopullinen, vaikka aion vielä opiskella tai elää toisin kuin nyt. En ole onneton, koska elän tässä ja nyt. Se, etten ole käyttänyt kevättäni niinkuin kolmea edellistä kertoo osittain gargantuaalisesta epäonnistumisen pelosta ja väsymyksestä, mutta myös itseni kuuntelusta. Miksei kukaan näe, että vaikka olisin välillä surullinen, olen myös vuosi vuodelta onnellisempi?

On totta, että käytän päiväni väärin. Etten jaksa töiden jälkeen useinkaan muuta kuin nyhvätä koneen kanssa sohvalla, tai jaksa ja jaksa, kyse on myös tottumuksesta. Mutta jokaisena päivänä yritän elää oikealla tavalla, repsahduksista, virheistä, kaikesta typerästä oppien, kasvaen. Yritän muuttua, yritän avata kirjat, yritän tavoitella unelmia, yritän herätä aikaisemmin aamulla. Jos se ei onnistu tänä keväänä, täytyykö sen tarkoittaako ettei koskaan? Kaikki haaveeni ovat aiemmin toteutuneet. Miksi, miksi, miksi, he tarttuvat tähän, joka vielä ei!?

Alan ehkä nukkua. Sillä tavalla huominen on lähempänä ja niin myös kissa ja poika. Ja se elämä, sohva ja vätystely ja ne avaamattomat kirjat.

All is well for now

Uaah, oon viikon lomastani vähän yli puolessa välissä ja koko ajan olen viettänyt kotikotona, maalla, (en metsän keskellä), lukien, maaten, leipoen ja syöden. Aika mahtavaa. Pääsiäinen ei ole mitenkään uskonnollisesti merkityksellinen enää henkilökohtaisesti, mutta aina sen aikana saa aikaan jonkinlaisen Jumalaa risteävän keskustelun. Kuten, onko oikein uskoa Jumalaan tai kohtaloon, koska sattuma ja jumalattomuus tuntuisivat jo ajatuksena liian toivottomilta? Itse en usko Jumalaan, enkä kohtaloon. Maailma itsessään on ihme ja välillä on vaikeaa väitellä, miten juuri se toimii todisteenani sille, ettei Jumalaa ole. Douglas Adamsia siteeratakseni (Dawkinsin God Delusionin alusta) "Isn't it enough to see that a garden is beautiful without having to believe that there are fairies at the bottom of it too?"


Paineita ei niinkään ole ollut mistään. Olen lukenut non-stoppina romaaneja, istunut koneen kanssa, oikolukenut, ja vaikka saan kepeää kritiikkiä, etten ole läsnä, olen osallistunut keskusteluun ja nauranut enemmän kuin pitkään aikaan täällä ollessani. Opiskeluasioistani jopa isä sanoi, että aikaahan elämässä vielä on. Huomenna saan vielä oman vapaapäiväni, kun muut ovat töissä ja aloitan sen paikallisessa Tarjoustalossa, jossa lauantaina näin kympillä aitoja (?), punaisia Converseja, miksen kokeillut omaa kokoa ympäröiviä kokoja?. Sen jälkeen kävelen kirjastoon, matkalla kuuntelen rockenrollia ja koen nostalgiaa, ehkä ostan mehujään kotimatkalla. Keskiviikkona palailen kotiin ja pääsen katsomaan Miljaa in action Lokissa.

Et semmosta ny, jatketaan myöhemmin, koska nyt mie meen saunaan, ta ta.

(Kuva weheartit.com)

Quick catch-up

What's up? Käytiin just Iron Skyn ennakkonäytöksessä inhassa kauppakeskusteatterissa eli Ompussa. Leffa oli ihan hienon näkönen ja muutenkin taidokas (amerikkalaisia esittävät oli kaikki jotenkin.. ylinäytteleviä? huonoja? mitä?), mutta ei se kolmea tähteä enempää saa. Laibachin America on hyvä biisi. Saatiin paita ja kofeiinisuklaata, joka oli aika ihanaa.

Eilen sain Elisalla huippusuklaakakkua (miks niin harvoin kukaan täyttää suklaakakkua, miks aina mutakakkua?) ja aivotonta telkkaria, oli aika jees. Luin kans Cosmosta, että urheilematonta tyttöö ei kato mies eikä mikään ja jos poikakamu hukkuu työmäärän alle ni sen kannattaa vaan antaa olla.

Ei täs paljo muuta. Laitan kohta pyykkei peseytymään ja alan kokkailee. Kissalla on paljon asiaa. Enää 12 tuntia töitä ennen kuuden päivän pääsiäislomaa, enkä oikein malttais odottaa. Saan ainakin yhden oikolukutyön tehtäväkseni suosittelun kautta, mikä on mahtavaa, koska parempaa viihdettä kuin oikoluku on ehkä vaan.. no en mä tiedä, jotain mikä liittyy Ryan Goslingiin, skumppaan, hyvään musiikkiin ja New Yorkiin.

Insert something witty here.

Oy vey, krapulasunnuntai. Eilen kun Poika seilas merillä, mun ruoka- ja juomahuollosta pidettiin huolta Vallilassa possunniskalla ja jumalaisella palsternakkapyreellä. Ja joku toka asia, josta tilitin herättyäni oli Miljan rapeimmista rapeimmat lohkoperunat. Miten se sen teki?! Oli siinä jotain viiniä kans, koska toisin kuin olin suunnitellut (saunaan!), päädyin Oivaan, jossa kaadoin (tietty) vesilasin juuri tapaamani ihmisen päälle, tanssin karaokelaulajan kanssa matkalla vessaan ja nautin aika paljon olostani. Tällä kertaa en edes oksentanut Länsiväylälle vaan selvisin naarmuitta kotiin, jossa puoli kolmelta yöllä pinaattilättyjä ja mansikkahilloa ja nukkumaan huimausta uhmaten.

Miksi kameran kuvasaldoa on vain tämä, jossa kaikki, jopa jälkkäri on jo syöty ja tunnelma on lähes harras?


Nyt on tunnelma tämä, että päätä särkee ja väsyttää. Poika on viipynyt pizzanhakumatkalla kohta niin kauan, että lähden etsimään. (Sen tunnelmat on sellaset.. "en mä tiiä, en vaan tiiä, haastava olo, en tiiä"). Toivon, että pizzan kanssa kokista, Ystävät hämärän jälkeen tai Walking Dead ja myöhemmin lettusii. Ei mitään einespinaattei, vaan oikeita lettusii. Huomenna pitää palata työmaalle, mutta vain hetkeksi, koska tiistaina Iron Sky, u-aa u-aa!, ja torstai-iltapäivästä yllätyksenä saatu ainakin viisi päivää kestävä pääsiäisloma.

Kaikki on hyvin, koska ainoa paha, mikä ilmoittaa olemassaolostaan, on fyysistä, olkoonkin että ulkona on harmaista harmain huhtikuu - kuukausista julmin? Eikä oo ku toukokuun jälkeen melkein ihanin. Sellainen, että pitäisi mennä merenrantaan, antaa tuulen puhaltaa hiuksiin, kuunnella jotain a) epäimelää, onnellista laulantaa tai b) melankolista post-rockia ja nähdä kuinka ihan kohta on kesä ja valoisat yöt ja puistot.

Nyt tuli Poika ja pizzat, se on ihan nääntyny joutuikin ottaan enemmän raitista ilmaa kuin aikomus oli. Mutta toi kokista! Moikka!