En saa unta. En saa unta ja ahdistaa. Istun pimeässä asunnossa kirjoittamassa ja sivusilmällä näen, että kissa tuijottaa. Sekin melkein pelottaa.
Tänään Poika esitteli innoissaan valmennuskurssimateriaalejaan ja muutenkin on opinnoistaan niin innoissaan ja niin motivoitunut, että jos ei saa paksua kirjettä kesällä, niin menetän uskoni maailmaan, koska se ois niin oikein. Mutta voi hyvä luoja, että olen kateellinen, koska samalla tajusin, ettei ole mitään – mitään – mistä olisin noin innoissani. Oon ihan varma, että jatkuva epäonnistumisen pelko ja epävarmuus ja pettymyksen aiheuttamisen pelko on kaikki yhdessä tappanut sen tavallaan lapsellisen ilon siitä, että sai vaan opetella uusia asioita. Nyt opiskelun on pakko aina vaan johtaa johonkin, graduun, pääsykokeisiin, valmistumiseen, mihin vaan, mihin en pysty. Miksen pysty?
Se järkevä Outi minussa tajuaa kristallinkirkkaasti, että vain sillä, mitä minä haluan elämässäni tehdä on merkitystä (enkä tarkoita tota niin itsekkäässä mielessä miltä kuulosti). Että aina on huominen, aina on ensi vuosi, minä en ole epäonnistunut tai tyhmä, se mitä minä teen ei määrittele sitä mitä minä olen. Mutta se angsti-Outi, joka viime aikoina on hallinnut aika suvereenisti, ei usko tuosta mitään vaan kiljuu puoli kolmelta sängyssä päässä, että aika loppuu, tee jotain, tee jotain, anna aihetta olla ylpeä! Kenelle? Niinpä.
Kaipaan terapiaa ihan sairaasti. Kenellekään muulle en yksinkertaisesti osaa vuodattaa kaikkea (enhän osannut sillekään, silly me) sitä, miltä tuntuu. Koska se on noloa. On noloa, että minä, aikuinen, menneistä selvinnyt, älykäs, hauska ja ihana Outi alan luisua takaisin masennukseen, koska en pysty oppimaan, että minä riitän.
2 kommenttia:
Outi, mäkin ajattelen aina kolmelta yöllä tollein, se on vaan se yöahdistus, ei hätää.
Oisko näin? <3
Lähetä kommentti