Onnistuihan se. Huomenaamulla lähden junalla kotiin ja nyt olen tunnin itkenyt silmät punaisena. On se klassinen "kukaan ei ymmärrä mua!" -olo, koska käsitykset minusta minulle aika läheisillä ihmisillä ovat seuraavia: en pidä työstäni, olen onneton, olen "välitilassa" elämässä, minulla ei ole aikaa nähdä ketään, olen aina töissä, minulla on asenneongelma.
Viimeinen saattaa pitää paikkansa, mikään muu ei. En ole elämässäni välitilassa, vaikka nykyinen työpaikkani ei olekaan (toivottavasti) se lopullinen, vaikka aion vielä opiskella tai elää toisin kuin nyt. En ole onneton, koska elän tässä ja nyt. Se, etten ole käyttänyt kevättäni niinkuin kolmea edellistä kertoo osittain gargantuaalisesta epäonnistumisen pelosta ja väsymyksestä, mutta myös itseni kuuntelusta. Miksei kukaan näe, että vaikka olisin välillä surullinen, olen myös vuosi vuodelta onnellisempi?
On totta, että käytän päiväni väärin. Etten jaksa töiden jälkeen useinkaan muuta kuin nyhvätä koneen kanssa sohvalla, tai jaksa ja jaksa, kyse on myös tottumuksesta. Mutta jokaisena päivänä yritän elää oikealla tavalla, repsahduksista, virheistä, kaikesta typerästä oppien, kasvaen. Yritän muuttua, yritän avata kirjat, yritän tavoitella unelmia, yritän herätä aikaisemmin aamulla. Jos se ei onnistu tänä keväänä, täytyykö sen tarkoittaako ettei koskaan? Kaikki haaveeni ovat aiemmin toteutuneet. Miksi, miksi, miksi, he tarttuvat tähän, joka vielä ei!?
Alan ehkä nukkua. Sillä tavalla huominen on lähempänä ja niin myös kissa ja poika. Ja se elämä, sohva ja vätystely ja ne avaamattomat kirjat.
1 kommentti:
<3
Lähetä kommentti