Plääääääh. Sunnuntai, oi sunnuntai. Oon niin väsynyt.
Eilen oli ihan hauska ilta, taisin jättää sanomatta sen, mitä piti eniten sanoa, mutta sanon myöhemmin joskus. Koko viikon oon ollu se kuuluisa kipeä stressipesäke, aina tehdessäni jotain olen ajatellut, että pitäisi tehdä tuota toista. Se on ihan naurettavan rasittavaa, kun ei vaan osaa olla hetkessä. Ainoat hetket tällä viikolla, jolloin olen ollut oli uusia id-koodeja tehdessä (wat wat?!) ja suudellessa. Niinkun, että tätä juuri nyt, tästä on hyötyä, muu tulee myöhemmin.
Ajatukseni ei juokse, tai juoksee muualla, ei tässä. Olen surullinen, eikä ole mitään syytä olla. Olen tosi huolestunut ja peloissani. Haluisin niin paljon sen elämän, mikä minulle kuuluu. Mitä se tarkoittaa? Ihan niinkuin jossain.. missä, kaikkeudessa, kulkisi kaksi "mun elämää" rinnakkain, ja elän sitä toista, vähän haaleampaa. Tavallaan tiedän kaiken siitä, mitä pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä. Miksi sitä silti antaa ajan valua välillä ihan hukkaan.
Hesarissa oli tossa alkuviikosta tiedesivujen aivosarjassa juttu siitä, että josko masennus onkin vain aivojen tapa painaa ctrl+alt+del:a, pakottaa ihminen pysähtymään. Ja että parantumisen edellytys olisi suunnan vaihtaminen. "Vain masentunut ihminen näkee itsensä realistisessa valossa. Ja se jos joku tekee kipeää." Se opintopsykologi, joka ei tajuu minuu, antoi minulle tehtäväksi kirjoittaa paperille, missä haluan olla viiden vuoden päästä, millaista työtä haluan tehdä, mistä pidän. Enkä minä tiedä. Miten voin olla varma, että se mitä haluan, on se mitä haluan? Oikeasti haluaisin pysähtyä hetkeksi kokonaan, lakata vähäksi aikaa miettimästä tulevaisuutta ja keskittyä siihen, mikä nyt saa minut hymyilemään. Puhuuko minussa nyt laiskuus, masennus, pelot, epävarmuus tai jotkut menneisyyden naurettavat traumat. Näenkö minä muka itseni realistisessa valossa.
Taidan keittää lisää kahvia, ottaa viimeinkin osaa sosiaalipsykologiseen keskusteluun ja unohtaa oloni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti