Paha olo. Aamulla luulin flunssan jo kadonneen, iltaan mennessä päähän sattui, palelin ja olin kuumissani vuorotellen, menetin taas ääneni ja jaksoin hädin tuskin kantaa kirjat kotiin. Sain luettua vähän, en ihan niin paljon kuin olin suunnitellut ja iltasuunnitelma oli jatkaa siivousta. En jaksa, tuijotan telkkarista salkkareita täysin flegmaattisena, kissan käydessä välillä lipaisemassa kättä. Suunnittelin kokkaavani viikonlopuksi, ei ole edes nälkä. En halua olla kipeä, kuka haluaa.
Iltapäivällä sain vähän hämmentävän yhteydenoton ihmiseltä, jolle en ole puhunut lähestulkoon puoleentoista vuoteen enkä jaksaisi aloittaa nytkään. Meillä oli välinpitämättömyydeen kallistuva viharakkaussuhde, jonka aikana käyttäydyin huonosti, valehtelin ja olin koko ajan todella väsynyt. Nyt kun viimein oon antanut itselleni osittain anteeksi, ymmärtänyt sen, että asioille ei enää voi mitään, mitään varsinaista peruuttamatonta tuhoa ei ole aiheutunut ja voin mahdollisesti oppia historiasta, en miltään osin halua palata menneeseen. En tarvitse anteeksiantoa enkä halua tuntea syyllisyyttä jostain, minkä jo olen käsitellyt, joten päätin olla hiljaa ja unohtaa vähän aktiivisemmin. Väärä vai oikea päätös, mistä minä tiedän; miksi ottaa elämäänsä pimeää, jos on mahdollisuus valoon?
Ennen uskoin, että ihminen saa sen mitä ansaitsee, nykyään vähän enemmän siihen, että ihminen saa sen, minkä uskoo ansaitsevansa.
Saisinpa unta, mukin kahvia ja halauksen.
2 kommenttia:
Hei.
Ota kipeenäolemisesta kaikki irti. Sie vahvistut vain ja sillon ku on kipeä ni se on kaikkeuden viesti siulle et nyt rauhassa. On se ankeeta mut seki voi olla ihanaa.
Paaaalllljon parantavia haleja!
Joo, aistinkin sen selvästi, että kaikki huutaa hidasta, ei niin nopeaan, olisit vaan.
Toivottavasti vähän opin. Kiitti <3
Lähetä kommentti