Pakkopäivitys, tauko älystä, muttei kuitenkaan.
Istun päivystyspaikallani yliopiston kahvilassa (oikeasti kohta ilmoitan toimistoajat, minua voi tulla tähän nurkkaan tapaamaan, annan neuvoja hyvään elämään 90 sentin kahvikuppipalkalla. Pullatkin hyviä.), näen tuttuja kolmen vuoden takaa, nyökkään että moi ja tuijotan lasittunein silmin ihmisten järjettömiä lattelaseja kuunnellessani napeista luentoa aggressiivisuudesta.
Tänään on päivä liian täynnä tekemistä. Aamulla tentti, pelkään kamalasti, aamuksi alustus sosiaalipsykologiasta, en pelkää, mutta haluaisin kirjoittaa hyvän ja se ottaa aikansa ja luulisin, että kahvittelua ihmisen kanssa, joka voi hetkeksi saada stressini poistumaan. Ihmiset on hyviä sillai.
Onko mitään ammattia, jossa voi kuluttaa päivänsä katsellen ihmisiä, kuvitellen elämiä. Havainnoida punavalkoisia huiveja, teenjuojia, tekohymyjä, yksinäisiä poikia, asentoja, epätoivoista ryhmään kuulumisen tarvetta, kauniita mustiin pukeutuneita humanistityttöjä.
Tänään aamulla juttelin siitä, kuinka mielenkiintoista (hah) onkaan, etten koe suurta tarvetta kuulua ryhmään, olen enemmän yksilösuuntautunut. Silti huomioin jatkuvasti, että juuri tämä, olla ulkopuolinen sosiaalisessa tilassa; läsnä, mutta omassa maailmassaan, lievittää ikuista yksinäisyyttäni kiehtovalla tavalla.
Jea, teen muutaman logiikan tehtävän. Nick Cave jeesaa.
edit 13:37: Niin ja Paavo Haavikko. Klassikkokurssille piti aikoinaan lukea runokokoelma Talvipalatsi, liekö se tunnetuin. En ymmärtänyt juuri mitään mitä luin, silti luin sen moneen kertaan ja huusin ja vikisin ihmisille: "kato nyt tätäkin, lue tää, mitä se sanoo, tajuutko sä tätä?! oonko mä näin tyhmä!". Haavikko muodosti kauhun vaikeatajuista runoutta kohtaan, mutta mikä tärkeintä, suurensi sanataiteen kunnioitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti