Pakko on tehdä yöpäivitys kun oli hauskaa ja koska sie tätä luet, sanon kiitos. Oli hauskaa maata sohvalla, kikattaa, puhella pojista ja ajoista ja olla muistamatta kaikkea mitä pitäis tehdä.
Olen välillä melko huono ystävä niille vähille, joista oikeasti välitän. Teen katoamistemppuja, oon sulkeutunu (kauniisti sanoivat lukiossa, että oon melankolisen mysteerinen) ja välillä apaattinen ja välillä vinkuja. Syksyn aikana olen selvittänyt sen, että minulla on passiivinen suhtautuminen ihmissuhteisiin, mistä se johtuu, mistä näitä tietää. Kaikki ne ajat, kokemukset, muistot. 1995. Yläaste, lukio, yliopisto, kaikkia aloittaessa koin olevani totaalisen ulkopuolinen ja nyt ilmeisesti pelkään kauheasti, että jollain lailla sössin ne ihmissuhteet, jotka olen saanut säilytettyä ja jotka oikeasti on elintärkeitä. Harvat päästän kokonaan elämääni ja niitä ihmisiä, joiden seurassa saan olla oma omituinen itseni ja tuntea oloni mukavaksi, on vähän. Miksi en pidä huolta, että niitä ei tule vähempää?
Joka tapauksessa toivon, että jokainen niistä "vähistä" tietää, että aina, ihan aina, minä olen tässä ja minua saa hyödyntää: kuuntelen, nyökkäilen, annan valistuneita neuvoja ("ei vittu hei enää yhtään tekstaria!"), hengittelen vieressä ja pidän kädestä vaikka koko yön. Minulta saa yösijan, viiniä, suklaata, halauksen ja kissan hetkeks syliin laskemaan verenpainetta. Eikö se oo ainoa reilu vaihtokauppa: anna mun olla oma itseni, saa minut tuntemaan itseni mukavaksi itsessäni ja minä annan lähes mitä vaan mitä tarvitset. Inhottavinta passiivisuudessani on se, että tosi vähän luotan tämän vaihtokaupan vastavuoroisuuteen.
Huomenna käväisen kotiseuduilla perustelemassa valintojani ja syömässä oikeaa ruokaa. Nyt pitäisi nukkua. En ymmärrä, miten oon onnistunu ostamaan hedelmäpommijugurtin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti