Kahtena viime päivänä minä, hemmoteltu kakara, olen ollut pakotettu kulkemaan töihin bussilla. Yhteensä noin kaksi kilometriä kävelyä, kymmenen minuuttia kuumassa bussissa ja entiseen matkaan lisää 20 minuuttia. Mitä ihmiset ajattelee busseissa? Näkeekö ne mitään tuijottaessaan ikkunasta sateeseen? Ihmiset näyttää busseissa aina surullisilta. Kaikki etsii sitä paikkaa, joka ei olisi kenenkään vieressä ja sitten ne uppoaa johonkin omituiseen tilaan, jossa muita ihmisiä ei ole olemassa ja josta havahdutaan juuri oikealla hetkellä painamaan nappia.
Ja ne maisemat! Kehä. Autokauppoja, ostoskeskuksia, autoja, autoja, autoja, ränsistyneitä bussipysäkkejä, bensa-asemia. Masentavaa. Tänään joku vanha mies kaivoi jännittävästä mustasta laukustaan pienen kirjan, jonka kannessa luki kultaisin kirjaimin Psalmeja. Jotkut uppoaa semmoseen.
Tänään juttelin taas jälleen kerran ensi keväästä. Jos teen sen, mitä minun pitäisi tehdä, mitä kuulemma olen itselleni velkaa, asettaisin itseni aika omituiseen tilanteeseen. En välttämättä voisi nostaa opintotukea, joka tarkoittaisi enemmän töitä, joka tarkoittaisi vähemmän aikaa lukemiseen, joka tarkoittaisi epävarmuutta. Hylkäisin ainakin hetkeksi kaiken tutun, kielen ja suloiset romaanit, ja keskittyisin oppimaan jotain uutta, tekisin suunnitelmia ja kamalasti töitä. Viime päivinä olen tehnyt erilaisia laskelmia, kirjoitellut lukuja paperille, miettinyt kenelle tilittäisin. "Ainoa, mitä voit menettää on raha, mutta se on loppujen lopuksi pientä verrattuna siihen, miltä elämätön elämä tuntuu kymmenen vuoden päästä." En ole varma mistään käytännöllisestä, tiedän vain, että nyt on täydellinen hetki yrittää jotain muuta jos kerran haluan jotain muuta. Uskaltaisinpa avata suuni. Kunpa en olisi aina niin väsynyt.
Asunnossa on kylmä, mutta huomenna isä tulee korjaamaan auton <3 Ei olla nähty pitkään aikaan, toivottavasti saan antaa hyviä tuloksia logiikasta. Täytyy käydä ostamassa kahvikermaa, kunhan ensin olen nukkunut ainakin kymmeneen. Loma sentään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti