En tykkää itsestäni yhtään, olen huono. Koko päivän olen kuunnellut pääni sisältä kuuluvaa varmasti hyötyisit terapiasta ja lääkkeistä-Outia. Päässä ei ole ollut ajatuksia, olen unohdellut mikä päivä on ja mitä minun piti puhua. Tämä olo, jota kukaan muu ei vain voi kokonaan ymmärtää, kun koko oleminen on vääryyttä eikä missään ole mieltä. En pysty, en osaa, olen omituinen, en vieläkään kestä vaikka luulin.
Olo lienee seurausta alkoholista, punaviinistä, oluesta, koko ihanasta viikosta. Tämä olo on semmoinen välttämättömyys, jonka tulon voi joskus estää tekemällä hauskoja asioita tai vaihtoehtoisesti juoda lasin violettiin vivahtavaa viiniä lisää. Edellisestä tällaisesta on aikaa, en tajunnut, en ole oppinut mitään, unohdin, että aivoni reagoivat lempeisiin, mutta toistuviin humaliin näin.
Pelkään pelkään pelkään, että tämä on yksi niistä, jotka jatkuvat, että aamulla herään onnettomana. Puhelin äänettömällä, liian pitkät hihat, järjetön päänsärky, "ei mun oo nälkä", älä koske, huomista ei tule, en ole kotona missään, save me from myself.
Missä minun ääriviivat on? Yksinoleminen on typerintä mitä voin tehdä, koska joudun vastustamaan jokaista impulssiani tehdä jotain tyhmää, jotain mikä kaduttaisi. Olen yksin, koska kenellekään muulle en suruani anna, en halua, voi näyttää itseäni tällaisena kenellekään, koska tämä ei saa olla minä. Silti haluaisin nyt, enemmän kuin ikinä, että joku pitäisi kiinni. Ei katsoisi silmiin, ei kysyisi mitä kuuluu eikä esittäisi ymmärtävänsä, mutta halaisi pitkään. Ei irrottaisi hetkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti