Plääh, mikä minuu vaivaa. Olen päässäni ihan sekasin ja sotkussa ja pölyssä ja kaikessa. Oispa läpinäkyvä.
It astounds you how they can be so smooth
How they seem to pass through life
As if life itself was some divine gift
And it infuriates you to watch yourself
With your apparent skill in finding every way possible
To screw it up.
-Henry Rollins: I Know You
Viime päivät on ollu ihan hauskoja tavallaan. Olen läpsytellyt käsiäni, virnistellyt ja iloinnut siitä, että oikeasti, nyt, New York ensi keväänä, lähtö on sinä päivänä, paistaisipa aurinko. Oon kahvitellu, istunu maailman chilleimmässä paikassa, syöny pullan, aloittanu uuden jakson addiktiossani riisimuroihin, noihin ihaniin ravintoköyhiin riks raks pokseihin, oppinu et oon sosiaalisessa mielessä joku ihmeellinen epäilevä kapinallinen, joka pelkää hellyyttä, pussaillu silti kissan kanssa (ewwww!!), kuullu et oon "erisiisti tyyppi", hihitelly töissä ja tanssinu pakettien keskellä afrikkalaista tanssia.
Silti oon kuin en ois ollenkaan. Tykkään kun saan lähteä aamulla kotoa, mennä johonkin, olla jotain, tehdä jotain, hoitaa juttuja, suunnitella. Mutta jossain vaiheessa huomaa jonkun sellasen pohjavireen eikä se oo vieläkään se hyvä, missä Outi osaa, pystyy ja hymyilee. Oon koko ajan jollain rajalla. Tipunko kummalle puolelle, en tiedä. Haluisin, että asiat tuntuis kunnolla joltain. Haluisin olla riks raks poks. Haluisin hallita edes jotain. Tehdä muutakin kuin valua kotona ollessa sohvalla, tuijottaa surullisena pimeää ulkona, miettiä millainen olin silloin kun olin innoissani koko maailmasta, lukea elämäni kirjoista niitä merkattuja lauseita, jollaisiin en ikinä pysty.
Varmasti vaadin vain liikaa, ihmisiltä, elämältä, minulta, kaikelta ja oon semmonen naurettava mikään ei riitä -tyttö. Mietin ja odotan ja elämä menee tässä samalla ja tuntuu ihan hyvältä eikä sen muulta tarttis tuntuakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti