En pidä juhlapäivistä, en vaikka liput Sokoksen katolla näyttikin hienoilta.
En pidä velvollisuuksista. Perheeni jäsenet ovat kaikki ehkä, minun näkökulmastani, kauhean yksinäisiä. Ja sitten ne kaikki, paitsi yksi joka got away, soittelee minulle ja puhuu asioita, joita puhutaan hajamielisesti aamiaispöydässä. Enkä minä voi jättää vastaamatta, vaikka on sanottu, että se on viisainta. Meillä on sama historia, me luullaan että tajutaan toisiamme. Haluisin historian jonkun toisenkin kanssa, sellaisen joka hymyilyttäisi vähän.
Yleensä olen masentunut, onneton ja haluton; näinä päivinä vain suruisa. Kivojen hetkien aikana huomaan koko ajan ajattelevani, että kohta tämä on ohi ja mitä sitten. Mitä minä sellaista ajattelen, miksen ole älykäs ja ole hetkessä.
En saa otetta ajasta, haittaako se mitään, en tiedä. Haluaisin vain vahvaa kahvia sängyssä, lämpimän selän ja vapauden olla minä ilman että joudun pitämään ihmisiä pinnalla ja olemaan se, josta ei oteta kiinni. Toivottavasti en koskaan enää ikinä laita ketään muuta kuin itseäni pitämään minua pinnalla.
Joudunpa lähtemään syömään epäisänmaallista ruokaa sisarelleni, josta olen höperön huolissani, asiat ei edes kuulu minulle. En jaksais, mutta jos nyt vielä tänään pitelen niitä ihmisiä pystyssä, jotka jakaa sen saman tyhmän historian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti