Kaikki on vieläkin okei, enemmän kun okei, pitkästä aikaa minulla on ulottuvillani kaikki mitä tavallaan tarvitsen enkä enää välitä niin paljon siitä mitä en voi saada tai muuttaa. Mutta silti, voi silti.
Voin puhua kaikesta niin paljon kuin ehdin eikä se auta mitään, kun en pääse käsiksi asioihin, jotka nyt oikeasti elämässä estävät hallintaa, luovat sääntöjä ja rajoituksia. En ymmärrä, mikä minua pelottaa. Joku on pielessä, onko, kuvittelenko vain. Mikä minussa on se, joka keksii draamaa, tragedioita ja ongelmia.
Ei ole reilua, että pää on aina sumua. En saa päiviä järjestykseen. Tunnen oloni vähän yksinäiseksi, koska en uskalla puhua mistään. Haluisin perspektiiviä.
Elämä on hyvää, joulu on ohi, minulla on joku jonka kanssa tosi lähekkäin nukkuminen ei ahdista ja jota kissakin diggaa, tekemisiä, seuraa joka saa minut nauramaan, musiikkia, tummapaahtoista kahvia aina kun haluan, vanhoja kavereita jotka tajuaa. Minkä helvetin takia huomaan jatkuvasti miettiväni miksei tämä mikään tunnu miltään?
(Ei sillä kliseisellä levottomat-uuh-mikään-ei-tunnu-miltään -tavalla, vaan.. minun tavalla.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti