Minä en tiiä mikä minua vaivaa. Eilen aamulla muistan sängyssä ajatelleeni, että olen niin onnellinen. Hassu ajatus ja siltikin: minulta ei puutu mitään. Silti saan ihmeellisiä kohtauksia: ahdistus saattaa joissain tilanteessa yllättää ja lamauttaa täysin, äsken sain keittiössä ihmeellisen romahduksen. Kissa tuli nuolemaan käsivarttani, kun lähestulkoon itkin pää polvien välissä. Kaikkea senkin täytyy kestää.
Tiedän kyllä mikä ahdistaa. Tämä aika on uutta ja yritän selviytyä siitä liian yksin. Pelkään järjettömästi epäonnistumista, mikä johtaa alisuoriutumiseen, pakenemiseen ja kaikkeen siihen epäkypsään roskaan, josta muka olen parantunut. Kaipaan kieltä ja kirjoja, kaikkea sitä mihin petyin. Tarvitsen aikatauluja, lukujärjestyksiä ja kahvittelua. Olen kauhean kyllästynyt ikuiseen heikkouteen, laiskuuteen ja aitojen alitteluun. Haluan oppia ja ymmärtää, mutta heikkoina hetkinä, tällaisina kuin tänään, olen alkanut miettiä, ketä varten minä tätä teen, tai yritän tehdä. Minkä takia en voi kokea onnistuvani missään. Ja kaikki sanoo, ettei haittaa mitään vaikken onnistuisi, mutta haittaahan se koska on oltava jotain missä voin olla hyvä.
Olisiko se vain niin, että kuvittelen itsestäni liikoja.
Ahdistaa sekin, että olen niin väsynyt ja surullinen. Luulen, että kun kevät tulee, minusta tulee taas minä kokopäiväisesti: kävelisin espalla kevättakissa ja tennareissa, lukisin musiikkilehtiä Akateemisessa, amerikkalaisia nykyrunoja Rikhardinkadun kirjastossa ja jos aurinko paistaisi, saattaisin kävellä merenrantaan, katsoa meren yli takki auki, kirjoittaa lauseita vihkoon, samanlaisia kuin lukiolaisena, monimutkaisia, sivulauseellisia ja sivistyssanallisia, sellaisia joita en enää osaa. En suostu hyväksymään ajatusta, että tämä puolinainen ja vähän harmaa olisin nyt minä; en suostu vaikken edes muista milloin kevät-Outi olisi viimeksi kulkenut sulanutta Uudenmaankatua Ysibaarin ohi Fredalle, mistä Popparienkelin ohi Laivurinkadulle rantaan päin.
Minun on ikävä kotiin, mutta onko, kun jokainen perheenjäseneni saa minut soittaessaan hermostumaan. Haluisin jutella isälle keväästä, ajatuksista ja New Yorkista, kuulla enemmän 90-luvusta ja jutuista, jotka olen elänyt mutta joita en muista.
Tossa toissailtana kuuntelin ja katselin, kun Poika opetti käyttämään kameraansa. En melkein pysynyt housuissani katsellessani sitä intoa, taitoa ja tietoa; on aina hienoa kun joku tekee jotain. Minä olin joskus 14-vuotiaana tosi innostunut valokuvauksesta, kiersin ympäriinsä kuvaamassa dramaattisia mustavalkokuvia, joista keskustelin valokuvaliikkeessä. Varmaan niiden syiden takia, miksen tee muutakaan, innostus ei koskaan ole edennyt pidemmälle. Minä en vie mitään pidemmälle.
Oh well.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti