Lapsuudessa vuosi, teininä muutama, "aikuisena" ainakin neljä. Niin paljon aikaa ja rahaa olen vienyt yhteiskunnalta yrittäessäni selvittää, mikä päässä mättää ja miksi joskus ei käy mikään. Ja kuinka huonosti olen tämän mahdollisuuden käyttänyt! Olen peitellyt kamalimpia ajatuksiani, noloimpia tekojani ja valehdellut niin hyvin, että uskoin itsekin.
Miksi? En tiedä. Mitä se on aiheuttanut? Uskoa siihen, että pää on oikeasti täynnä ihmeellisiä ajatuksia, mutta käsittelen niitä taidokkaammin, koska jos ei mitään muuta, terapiassa oppii käsittelemään ajatuksia. Ymmärtämään syitä ja seurauksia ja analysoimaan itseään, vaikkei sen niin pitänytkään mennä, vaikken maksakaan itselleni huikeaa tuntipalkkaa.
Vai voisiko ollakin vaan niin, että valitsin väärän tyylin, menneisyyden ja alitajunnan tonkiminen ei ole se, mikä minut parantaa vaan ymmärrys, anteeksianto ja toiminta. Eikö se, että voi kerran viikossa käydä puhumassa säästä ja tenteistä ja tyhmistä jutuista, ole jo jotain, vaikkei kertoisikaan oikeasti mitään.
Juuri nyt kikkailen Kelan kanssa, jotta saisin elokuun loppupuolelle tukea takautuvasti. Vielä vuoden olen virallisesti nuori, saan tukea ja voisin olla ihan uusi minä. Se, joka kertoo rehellisesti, että nukuin koko päivän, vihasin kaikkia ihmisiä, en ole syönyt kahteen päivään enkä olisi halunnut tulla tännekään.
Koko ajan, vuosi vuodelta, kaikki muuttuu kuitenkin vielä paremmaksi. Nyt olen jopa välillä onnellinen, jatkuvasti iloinen, mitä en vuonna 2006 ollut ollenkaan. Jotain ansiota sillä kuuluisalla puhumisella on täytynyt olla, joohan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti