On kyse järjestyksen ja kaaoksen tasapainosta, rituaaleista, rohkeudesta, neuvokkuudesta ja jaksamisesta.
On turhaa vinkua, että 15 tuntia viikossa typerässä hallissa hitaiden, rumien, tyhmien ihmisten kanssa tappaa minut, koska en voi lopettaakaan sitä. Se antoi minulle New Yorkin, mahdollisuuden yrittää haave numero kakkosta, kirjahyllyn täyteen kirjoja ja jokaisen kauden suosikki-tvsarjoja.
Tiedän, että olen kauhuissani, että pommiin nukkumiseni, sohvalla makaamiseni, onnettomat iltani ovat seurausta siitä, että pelkään tuottavani pettymyksen itselleni ja kaikille muille. Ja kamalin pettymys itselleni olisi jos tekisin kaikkeni enkä silti onnistuisi. Silloin on helpointa ja typerintä olla tekemättä kaikkeaan.
Mutta minä teen sen mihin kykenen. Jos tänään tuntuu pahalta, luotan siihen, että huomenna enää ei. Luen ja lasken joka päivä, mutta en edes yritä saavuttaa seitsemän tunnin kirjastomaratoneja. Yritän muistaa tiskata säännöllisesti, pitää hallinnassa laskut ja pyykkäyksen. Aion käydä kuntosalilla ensimmäisen kerran itsenäisesti viimeistään ensi viikolla ja jatkaa pyrkimistä siihen, että jonkun päivän aikana en myöhästy kertaakaan enkä kerro ainuttakaan valkoista valhetta. Mukaan lukien vastauksen "ei mitään" kysymykseen "mitä kuuluu?".
Joskus viime viikolla kävin taas lähiöpubissa kahden työkaverini kanssa ja tunsin olevani way outside. Minua ei nähdä, koska en näytä itseäni. Se oli vähän niinkuin night of revelations. Tiedän millainen haluan olla, millainen en. Tykkään itsestäni eikä minun tarvitse saada kaikkia tykkäämään minusta, koska tärkeät ihmiset näkee minut jo.
Ulottuvillani on kaikki mitä tänä keväänä tarvitaan. Tarvitaan vain rohkeutta ja sisua pitää pää ja pelko kurissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti