I know I'm getting closer.

Eilen oli ihan ihmeellinen päivä. Tänään oli krapula.

Töiden jälkeen lähdin keski-ikäisen työkaverini kanssa kaljalle lähiöni rumimpaan baariin. En tiedä miks ollaan kavereita, puhutaan ihmeasioista, uskonnosta, 80-luvusta ja luovuttamisesta. Join neljä tuoppia kolmen tunnin aikana ja tulin tosi humalaan. Neljästä tuopista, hah, en ollut syönyt kuuteen tuntiin, olin väsynyt enkä ollut juonut tarpeeksi. Mutta silti olin typerä.

Poika tuli yöksi, piti vähän kädestä matkalla kun melkein kaaduin, laski matkalla liukumäen, koska itekin vähän maanantaihumalassa. Mie makasin hiekalla ja nauroin. Sitte muistan, että makasin keittiön lattialla, maailma pyöri, puhuttiin, söin banaanin ja oksensin. Oon 24 ja viime yönä ekan kerran oksensin koska olin juonut liikaa.

Sitten taas, kylpyhuoneen kynnyksellä itkin ja nyyhkytin jotain, että "en jaksa olla, en tajua miksi oon tällanen, anna anteeks" ja kuinka hyvältä se tuntui vaikka olo oli kamalin koskaan. Oli aika jolloin en itkenyt melkein ikinä, nyt se on paljon helpompaa ja tuntuu ihmeellisellä tavalla helpottavalta. Yksi syy minkä takia rakastan Grey'n anatomiaa on, että jo ekalla kaudellaan se sai minut itkemään yksin pimeässä katsoessani sitä töiden jälkeen nauhalta. Sen jälkeen käytin sitä itseni itkettämiseen, kun mikään muu ei toiminut.

Kai voin uskoa siihen ajatukseen, että olen päässyt eteenpäin. Samaan aikaan on hirvittävän pelottavaa ja uskomattoman hienoa, että uskallan olla ihan pelkkä minä toisen edessä ja jopa nähdä että se toinen ei lähde pois vaan ottaa tiukemmin kiinni.