Tällä viikolla oon jutellu netissä sellasten ihmisten kanssa, jotka ei oo enää läsnä siinä maailmassa missä minä, joille oon puhunu viimeks kun oon ollu eri ihminen. Ja kuinka kieroutunut pitää mielen olla, että alkaa kaipaamaan aikaa, jolloin elämässä oli enemmän epävarmuutta, jännitystä, riskejä ja draamaa. Elämä on nyt paljon turvallisempaa ja parempaa, mutta vähemmän spontaania. Kukaan ei enää lähde kaljalle keskiyön jälkeen maanantaiyönä jos aamulla on mentävä kahdeksaksi töihin, kukaan ei enää laiskana iltapäivänä saa ideaa matkustaa johonkin, mihin vaan, Turkuun tänä iltana. Kaikilla on tosi kiire, ihmiset otetaan itsestäänselvyyksinä ja tavat tappaa yllätykset. En minäkään ole sellainen kuin ennen, en yhtään sen parempi kuin muutkaan, kaikki kasvaa aikuisiks.
Puhun vähemmän nykyään, etten vahingossa valehtelisi. Tietäisinpä miten aloittaa. Pakottaispa sanomaan, mitä ajattelen.
Viikonloppu alkoi kolme tuntia sitten ja siitä voi tulla tosi kamala tai ihana. Huomenna luen, oon itselleni vain hyvä ja hengittelen. Lauantaina leffa, ruokaa, viiniä?!, euroviisut. Sunnuntaina pitkä uni ja uuden alku.
Lukekaa hei Intohimon hullu huhtikuu (Marjo Isopahkala&Mika Terho). Ostin sen kirjamessuilta vuonna 2005 ja ekana luin tän, joka tänäiltana alkoi töissä soimaan päässä:
"Alan taas käyttäytyä marjomaisesti.
Soitat toisesta kaupungista
ja käsket minun kirjoittaa
jääkaapin oveen lapun
jossa lukee:
Vaikka Mika ei ole täällä tällä hetkellä
hän välittää minusta ja on mieheni
Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään.
Minulle tulee hyvä mieli.
Menen bileisiin ja juon menneniä,
mutta lasolin jätän väliin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti