Viime yönä näin unta, että yritin tappaa itteni. Olin lapsuudenkotini kylpyhuoneessa ja viilsin vasemman käden monesta kohtaa auki. Laattalattia suurinpiirtein lainehti verestä ja minä voivottelin siinä keskellä, että "en minä haluu kuolla".
Jossain vaiheessa, kun verenhukan olisi pitänyt olla jo kohtalokasta, päätin sitoa jokaisen haavan likaisella paidalla ja keltaisella kaulaliinalla, koska unessa katkennut rannevaltimo on niin helppo korjata. Kaikki tiesi, mitä oli tapahtunut, se huomiovärinen kaulaliina piti asiasta huolen, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ainakaan muuta kuin, että "vissiin käyny vähän huonosti.". Kaikki katsoi ohi tai läpi.
Tätä voi taas tulkita. Kuinka turhautunut ja ahdistunut saatankaan olla, kuinka alitajuntani kokee olevansa umpikujassa. Mutta mitäpä sitten?
Aamupäivällä tuli mieleen, että uni muistutti paljon Murali K. Thallurin elokuvaa 2:37, joka päättyy todella graafiseen ja tavallaan ylirealistiseen itsemurhakohtaukseen. Mie näin tuon leffan ehkä viime kesänä ja tykkäsin, mutta olin nyt jo unohtanut. Muistuttihan se aika paljon Gus Van Santin Elephantia, mutta vaikka tyyliltään muistuttavatkin toisiaan, kertovat kyllä ihan eri tarinaa.
Tässä se leffan loppu, joka kyllä toimii ihan spoilerina, jos joku haluaa elokuvan joskus katsoa ja yllättyä. Ja lienee tarpeen huomauttaa sekin, että ei se kaunista katseltavaa ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti