Jee jee, aurinko paistaa, ihan kohta on kesä, ehkä rahaa pussikaljaan puistossa, mulla on tossa ihan jees kahvia about puolen litran globalisoituneessa NYC-mukissa, hyvinhän tässä menee.Toisaalta, kuten vähän viime yönä koitin Pojalle selittää, tunnen olevani tavallaan liukuhihnalla, joka on kulkenut selkeää, ennaltamäärättyä reittiä lapsesta tänne asti. Teen juuri sitä, mitä minulta odotetaan, mutta teen sen aika huonosti, koska oikeasti en ole varma haluanko. Ajatukset on aina jumissa, pyörii samaa, itsekeskeistä rataa päivien, ihmisten, pienten asioiden ympärillä. I'm not flowing. Monimutkaista, huh?
Oispa energiaa, rahaa ja aikaa juoda humala, löytää yhtäläisyyksiä muista sieluista, olla hiljaa, puhua, ymmärtää, nukkua, olla jotain muuta kuin joka päivä. Ajattelen koko ajan liikaa, mietin mitä vois olla, mitä on, miten kaikki kohta voi loppua. Miks minusta aina tuntuu, että aika loppuu kesken, vielä ei voida nukahtaa. Eikö ketään muuta pelota, että jos itseä ei ymmärrä kukaan, on niin yksin, että se on sietämätöntä?
Joku minun sisällä sanoo koko ajan, että "tämä ei riitä!!" ja minuu ärsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti