Diggaan tänhetkisestä olotilastani aivan tajuttomasti. On lauantai-ilta, kello on vähän yli seitsemän, ulkona on sateista ja pimeää, kokkasin just päheitä uunijuureksia ja grillibroilerii, join aivan tajuttomasti maitoo ja nyt makaan sohvalla, katson Gilmoren tyttöjen surullista vikaa kautta ja pohdin, josko kuitenkin kahvit. Jätskiä?
Menee aika monta viikkoa taaksepäin edellinen tällainen ilta, kun oisin vaan chillannut yksin kotona kissan kanssa. Pojan kanssa on hauskaa ja chilliä, mutta on tämäkin ihan naurettavan nastaa. Välillä kissa hyppää kehräämään rinnan päälle. Muistan kun viime keväänä angsteissani ajauduin yksinäisinä lauantai-iltoina ihan järjettömään masennukseen, sellaiseen, että en halua olla yksin yhtäkään sekuntia. Nyt se tuntuu vapauttavalta.. puhtaalta olemiselta.
On ollut kiire. Tai en tiedä, väsymys. Herään jokainen arkiaamu keskinkertaisella menestyksellä ennen seitsemää, kävelen päättäväisenä bussiin ja istun läpi kaksi tuntia jotain sähkökemiaa, jolla en tee tulevaisuudessa mitään, tapahtui mitä hyvänsä. Kääntämisluentoja melkein rakastan, joku maailmankuulu kääntämisguru puhuu englantia ja mä oon ihan, että jooo! Mutta en oo paljon jaksanut tehdä tehtäviä tai kirjoittaa luentopäiväkirjoja, koska herääminen kuudelta ja kotiintulo puoli yhdeltätoista iltatöiden jälkeen aiheuttaa sen, että noin kello kahdesta neljään iltapäivällä pystyn vain makaamaan sohvalla peiton alla ja torkahtelemaan.
Mummun kuolemasta tuli viime tiistaina seitsemän vuotta ja varmaan sen takia terapiassa puhe ohjautui taas sukuun ja perheeseen ja kaikkiin vääriin valintoihin ja liian tiiviisiin ihmissuhteisiin. Vanhemmistani puhuminen on miulle kaikista turhauttavinta, koska minä en tiedä mitä kaikkea niiden elämässä on tapahtunut, voin puhua vain siitä, mitä lapsena näin, miten lapsena tulkitsin sen kaiken omituisuuden. On surullista mennä taaksepäin, miettiä miksi tilanne on mikä se on, miten muiden ongelmat on vaikuttaneet minuun. Perheestä pitää itsenäistyä, on sanottu monta kertaa. Minä en vieläkään ole ihan irti, enkä pääsekään, mutta niin kammottavaa kuin niiden asioiden miettiminen on, tavallaan on hienoa huomata, että on itsenäistynyt kaikesta siitä huimasti puolentoista vuoden aikana.
Plääh. Oon alkanu vähän urheilla, hikijumppaa taustamusiikkinaan sellasta musiikkia jota melkein vihaan. Kuka ois uskonu. Mutta se on aika kivaa. Haluisin käydä uimassakin. Haluisin olla vähän vahvempi, etten ois niin apaattinen ja haluton. Ruokavaliota mietin kanssa jatkuvasti, himoitsen hedelmiä ja marjoja, mutta tajuan, että stressivatsani ei aina ihan agree with them. Pitäis syödä enemmän.. lihaa. Tai vaikka välillä jotain niinku.. suklaata.
Mie keitän ny sen iltatsufen ja pelaan vähä kissapojan kanssa. See ya, beibit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti