En mie tiiä. Tänään olin pitkän päivän töissä ja olo oli väsyneempi kuin pitkään aikaan. Olo oli flunssainen, ankea ja surullinen, tauolla oli lähellä etten alkanut itkeä. En oo varma, mistä olo johtuu, mutta jos veikkaisin, niin tämä kaikki, se ettei langat pysy käsissä tai asunto siistinä, on sitä, että pelottaa syksy, rasittaa liian pitkään jatkuneet rahaongelmat ja huolestuttaa se, että joko minut on helppo unohtaa tai sitten ottaa itsestään selvyytenä.
En oikein pysty mihinkään taas eikä se voi jatkua sellaisena. Ainako syksy on samanlainen, suunnitteli sen millaiseksi vaan. Arvaan jo nyt, että lukujärjestys on liian ankara. Uuden aineen perusopinnot on suunniteltu rankoiksi, sellaisiksi että fuksi ottaa opintonsa vakavasti, tietää onko ala oikea. Ei ole mitään perustetta odottaa, että jaksaisin koko syksyn herätä kahdeksaksi luennolle. Tiedän, että se on tärkeää, minulla on motivaatio, haluan oikeasti oppia ja osata (tästä olen varma!), mutta minä oon minä. Voin luvata kaikille, että minähän en luovuta, joo, nykyään tuntuu iloisemmalta ja opiskelutekniikka on parempi, kyllä kyllä, syön lämpimän aterian kerran päivässä, mutta ei se vielä mitään tarkoita. Minähän oon paras rikkomaan lupauksia, sitten vihaamaan itseäni ja aloittamaan taas alusta.
Ja minulla on kanssa vähän yksinäinen olo. Viikonloppuna olin Pojan kanssa maalla vanhempien luona ja lauantai-ilta oli yksi parhaista siellä pitkään pitkään aikaan. Aurinko paistoi, kaikki oli paikalla, hengattiin, juotiin vähän olutta, juteltiin siskojen ja poikaystävien kanssa ja otettiin kuvia. Illallinen syötiin pimeällä pihalla ja yhtäkkiä kaikki oli viinistä vähän humalassa ja minä näin vähän aikaa kaikkien oikean luonteen, tai oikean ja oikean, sen minkä muistan ajalta kun elämä ei vielä ollut ihan niin jyrkkää ja totista. Mutta sunnuntai, voi sunnuntai, kun jotkut oli väsyneitä lauantaista, stressaantuneita ja kireitä alkavasta viikosta ja velvollisuuksista, tuntui taas siltä, että sinne tukehtuu. Ja se minkä huomasin myös, kuulkaa. Ne ei tunne minua. Suurelta osin se on varmasti omaa vikaa, 13-vuotiaasta asti olen rakentanut ympärille jotain seinää ja peittänyt osia elämästäni, ei ne olisikaan voineet pysyä perässä. Mutta jos juon pullon olutta, onko se niin vakavaa? Onko se vain minä, joka kuvittelee että ne näkee minut vieläkin lapsena tai onnettomana teininä ja ehkä kiusaantuu siitä, että olen iloinen, vähän enemmän vapautunut ja minulla on mukana joku, joka välillä rapsuttaa minun kättä ja nukkuu käsi minun ympärillä?
Aaah. En mä osaa olla missään. Mitä lähemmäs syksy tulee, sen kamalammaksi olo muuttuu. I know the drill. Kyllä minä itseni tunnen, odotan aina liikaa ja kuitenkin annan turhan helposti periksi. Ja sitten kun going gets tough, lakkaan syömästä, alan nukkua liian vähän, itken helpommin kuin yleensä ja valehtelen kaikille asioiden olevan loistavasti. Muutunko minä ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti