I hope that they don't hurt you, I hope they didn't fuck you up. I wish they had let your mind free years before you had to rip it from there grasp. Think about it. Reap on the damage done. Don't do it all at once, the explosion might stop traffic. (Henry Rollins: Monster)
Tukholmassa oli hubaa. Ostin kalleimmat alusvaatteeni ikinä (tosin ostopäätös oli hyvin harkittu, vieläkään ei kaduta ja olen halunnut niitä kauan), kaksi fetissikirjaa (?!) ihanasta burlesque-kaupasta, katselin ihan täpinöissäni kun Poika päätyi päheeseen mustaan pukuun ja harmaaseen liiviin (mulla on Poika, joka omatoimisesti haluaa pukunsa kanssa liivin!!!) ja aloitin laivalla drinkkiharrastuksen ostamalla vodkaa, triple seciä ja giniä. Vähän oon elitisti, kun pakko saada heti Cointreauta ja Bombay Sapphirea, mutta c'est la vie. Martinilasien, shakerin ja jääpalamuotin avulla pääsen jo aloittelemaan juttuja. Tänään pieni takaisku sillai, että luin, jotta Alkosta poistuu Rose's Lime Cordial Mixer, jonka haaveilin olevan osa ekaa Cosmoani. Pitää ajaa johonkin Vantaan Petikon Alkoon, stn.
Sit tulin kotiin, join kahvia, matkustin junalla hakemaan kissaa kotiin ja voi jumalauta. En tiedä, johtuuko se siitä, että on enemmän omaa elämää, että olen aika onnellinen enkä enää samassa pimeässä kuin ennen, mutta vanhempieni koti ei vain enää ole minun. Olin ollut täällä kolme tuntia ja jo halusin itkeä, viisi kun vetäydyin koneeni kanssa huoneeseen olemaan yksin. Tuntuu, että pitää pyytää olemistaan, itseään ja energiaansa anteeksi, onko se minussa itsessäni että tavallaan olen pahoillani että elämäni on muualla, etten halua olla täällä, ettei täällä ole sitä mitä eniten kaipaan. Onko oikein, jos tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan ehtiä näkemään ystäväni uuden sohvan, etsimään kiireessä täydellisiä laseja ja käymään ostamassa meksikolaisia limejä ja tonicvettä, että haluan ehtiä juhlimaan loman loppua, ennen kuin alkaa taas aika, jolloin Poikaa stressaa työt, käytän töissä risoja paitoja ja olen lopen väsynyt?
Minusta tuntuu, että oon koittanut olla kaikkea mitä tästä perheestä puuttuu siitä asti kun tajusin, että jotain on vähän pielessä. Että yritän olla jokaiselle perheenjäsenelle jotain erilaista, että välttelen puhumasta uudenlaisesta elämästäni ja suunnitelmista, jottei kenellekään tulisi paha mieli (crazy huh?), että olen niin monta, etten enää ole varma siitä oikeasta minästä. Ymmärrän sen, että elämä on toisaalla, minulla on oikeus elää niinkuin haluan, minä en voi auttaa, ymmärtää enkä pelastaa kaikkia. Mutta on se silti vaikeaa luopua siitä roolista, että minä olen aina tässä, tukeudu minuun, ei mun tarvii olla missään, voin olla tän illan kotona.
Äääh. Ei oo minun tapaista ajatella, että saisinpa vaan olla niinkuin muutkin.
Poika on ihana ja sanoi, että tulee mun mukaan tänne kun vaan pyydän. Mutta en minä halua pyytää. Ei oo oikein sotkea maailmoja, minä olen niin eri täällä kuin siellä.
Voi hyvä luoja. Myöhemmin puhutaan syksystä, sekin. Jei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti