Well you can hide a lot about yourself,But honey, what're you gonna do?
And you can sleep in a coffin,
But the past ain't through with you. (My Chemical Romance: Kill All Your Friends)
Lapsena ja teininä kamalin lause koskaan oli, että "totuus tulee ilmi", koska se tarkoitti, että jonain päivänä kaikki pahat teot, jokainen väärä ajatus ja kaduttava valinta tulisivat esiin, paljastuisi niille, joiden en halua tietävän.
Ja välillä oon varma, että minun isä ja sisko näkee minun läpi. Epäilevät, että salaan osan elämästäni ja ovat oikeassa. Kun olin teini, olin varma, että isäni luki päiväkirjaani. Typerät geneeriset lukot. Nyt jouduin ihmeelliseen ristikuulusteluun aiheesta "tunnetko sä tän kirjailijan? mistä tunnet, kuinka hyvin, kuka se on!" kun kirjan omistuskirjoitukseen oli piirretty sydän.
En minä tiedä, miksi koen tarvetta salailla tai peitellä tekojani, miksi olen niin huolissani siitä millaisena perheeni minut näkee. Liekö niin, että tiettyjä asioita kohtaan syntyy häpeä jossain kasvamisen vaiheessa? Siitä samasta syystäkö en ikinä voisi suudella poikaa vanhempieni edessä, siksikö poikaystävän tuominen kotiin on aina ollut niin mahdotonta? Siksikö tietyistä asioista puhuminen on tabu? Miksi? Kuka sen häpeänkierteen on aloittanut?
Voinko minä ikinä avoimesti olla minä, jos häpeän suurta osaa itsestäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti