Glimpses of the dreaded past.

“What you need to know about the past is that no matter what has happened, it has all worked together to bring you to this very moment."

Enpä tiiä, joko minulla on migreeninalku tai paniikkikohtaus. Tekemistä ennen perjantain lähtöä on aika paljon ja alan olla enemmän paniikissa ja hermostunut. Mutta päällimmäinen tunne on edelleen aivan naurettava ja ihana innostus.


Luin tossa vanhaa blogiani. Ajalta, jolloin elämä oli pelottavan pimeää, valheellista, yksinäistä ja kauhean hankalaa. Kuka minä olin? Keskellä miljoonaa kriisiä, tosi surullinen, itsetuhoinen ja epätoivoisen ihastunut ihmiseen, jota ei oikeasti ollut ollenkaan. Vaikka nyt olisi millainen huono päivä tahansa, on elämä silti monin verroin parempaa ja varmempaa. Tykkään kyllä ajatella, että olen vähän kasvanut. Hahaa. Onko nytkin minun kaikki merkinnät täynnä sitä kuuluisaa keskinkertaisuuden pelkoa, pettymystä, pelkoa, väsymystä ja epävarmuutta?

Thinking about those times feels so surreal. Blogi on kirjoitettu englanniksi, mikä on aina toiminut sikäli, että vieraalla kielellä kirjoitettuna tekstistä tulee harkitumpaa ja pelkistettyä. Oon jopa jakanut runojani, joita noihin aikoihin kirjoitin muistikirjaan lähijunissa. Tämäkin:

Forever bound

"Sure but bear in mind the coldest fact of all.
You are not him."

Everytime I manage to struggle away,
he is there, looking at the scars, making the bitter taste of destruction falsely intriguing.

If I didn't know better,
I'd think the blood was dripping from his fingertips and not mine

Mitäs. Muistan tavallaan tunteen, tiedän, kenelle olen puhunut, mistä on kysymys ja kuka on he, mutta en ymmärrä yhtään sitä minua, joka runon on kirjoittanut. En jaksa muistaa, uskoinko oikeasti, että ihmissuhteiden pitäisi olla dramaattisia, traagisia ja suuria, teinkö niistä sellaisia väkisin.

Syy, minkä takia aloin joskus kirjoittaa julkista päiväkirjaa, hämäriä ajatuksia ja teorioita rakkauden kemiallisesta tasapainosta, elämästä pään sisällä, "suonissani virtaa harmaata lyijyä" -tyyppisiä tunnustuksia masennuksesta, oli varmaan suunnaton huomiohakuisuus ja yksinäisyys. Halusin vaan, että joku kuulee, tietää mitä minussa tapahtuu ja kuka minä olen. Jossain vaiheessa kirjoittamisesta tuli keinoa puhua kaikki se ulos, mitä en uskaltanut ääneen sanoa, rimpuilin tosi kauan irti inhasta ihmissuhteesta ja vikisin kaiken vihani tavallaan kasvottomille lukijoille, jotka tuskin ymmärsivät lukemastaan puoliakaan. Niin se on nytkin, en tavallaan välitä kuka tekstiäni lukee, lukeeko kukaan, mutta julkinen kirjoittaminen on keino puhua jollekin, ihan kelle vaan.

Eniten kaikista teksteistäni tykkäsin hassuista avoimista kirjeistäni, suunnattu tietyille ihmisille, lyhyissä lauseissa kaikki mitä tunsin. En ikinä olisi pystynyt puhumaan niin avoimesti, niin selkeästi ja suoraan, en varmasti pystyisi vieläkään. Yhden muistan kristallinkirkkaasti. Oli syksy, kello vähän yli yhden yöllä, heräsin tekstiviestiin ja jostain syystä ryntäsin tietokoneelle sen sijaan, että olisin vastannut viestiin. Tämän halusin sanoa:

To you.

Fuck you and your text messages.

I know what I did and I remember everything. But I am way too tired of mindgames, the whole thing was just too hard and in the end, too fucking fictional and may I add, ridiculous.

Those silly fights, your way to hit below the belt, my inability to let you come close, your inpatience and endless waiting. It was so unfair of you to remind me all the time that I owed you. You made mistakes too, mine were just easier to notice.

Why did you wait so long, what was it that you wanted? If you were being honest with me, like you always claimed, it was so little that it should be easy for you to go on with your life and let me worry about my flaws on my own.

I bet you're dream will come true. You'll end up marrying a petite blonde with a childlike face and personality completely opposite to mine and be happy with her. It's all good. We were so wrong. I've noticed now that breathing with someone can be much easier than it was with you.

Do you know that there isn't a single soul that knows about you?

You're bullshit.

True. But one broken promise? Grow up, will you.

I don't deserve you and vice versa, it's better this way and you know it too. Let's shut up, shall we.

"Kirje" on kirjoitettu suunnattoman suuttumuksen vallassa ja silti se kuulostaa nyt luettuna rauhalliselta, jopa vähän naurattaa. Se otti ehkä noin kymmenen minuuttia ja tuossa ajassa olin päässyt yli, päässyt sovintoon kaiken kanssa ja unohtanut. Kirjoittaminen terapian keinona toimi parhaiten juuri tuolloin, ei koskaan ennen sitä syyskuun yötä eikä oikein enää sen jälkeenkään. Pääsisipä takaisin siihen mielen kirkkauteen.

Tsekatkaas kun pälätin. En oo varma mitä. Samapa tuo. Oon vähän hermostunut. Iiiiih.