Let's talk.

I'll give you countless amounts of outright acceptance if you want it
I will give you encouragement to choose the path that you want if you need it
You can speak of anger and doubts your fears and freak outs and I'll hold it
You can share your so-called shame filled accounts of times in your life and I won't judge it. (A. Morissette: You Owe Me Nothing In Return)

En osaa puhua. En enää oikein kenellekään, en edes kirjoittaa. Olen jatkuvasti vähän hermostunut, ärtyisä ja seurassa hiljainen, pieniksi hetkiksi olen unohtanut, yleensä tilanteessa ollaan hiljaa ja tosi lähekkäin. Mietin vain miten kertoisin. Miksen saa selkeitä, päässä kehää kiertäviä lauseita ulos suusta. Mitä minä pelkään, miksen kerrankin voi ottaa sitä paikkaa jossa minua kuunnellaan, kun koko ikäni melkein sitä olen halunnut.

Eikä puhe muuten ole vaikeaa, paitsi silloin jos on kyse minusta. Mistä minä pidän, mitä haluan, mitä suunnittelen, mitä osaan, mitä pelkään, mitä aion. Ja ihan järjettömästi haluaisin kertoa asioita. En halua enää, että minua kuvaillaan sanoilla salaperäinen ja mystinen. Ja se on ollut vaikeaa lähestulkoon aina. Joskus lapsena kun kouluongelmien takia kävin jollain psykologilla muutaman kerran, istuin aina 50 minuuttia lähestulkoon hiljaa. Kun teini-iän pahimpina aikoina kysyttiin "miltä tuntuu, onko paha olo, haluatko puhua siitä?" oli vastaus aina luokkaa "en mä, ihan vitun sama". Ja viime vuosina kun olen istunut ylioppilasterveydenhuollon masentavilla käytävillä odottamassa pääsyä puhumaan siitä miksi "kaikki tuntuu pahalta", olen tehnyt omituisia vaitiololupauksia.

Ne muutamat ihmiset, joille haluan puhua ja kertoa, hyväksyisivät luultavasti kaiken, mitä kertoisin. Mikä minua vaivaa!?