Elämä on vieläkin hyvää. Minun pitäisi olla iloinen, koska teen sitä mitä haluan niiden kanssa joiden kanssa haluan.
Ja silti jo monta päivää nyt on tuntunut tältä: hajoan pieniksi palasiksi. Eilen ratikassa suurinpiirtein Kauppakorkean kohdalla tuntui siltä, että maailma pysähtyy. Huokailen itselleni ruuhkissa, että ei tätä nyt. Ei enää, koska se olisi pahempaa. Pimeyttä ilman syytä. Riskitkin on paljon suuremmat: en voi menettää ihmisiä, joihin olen taas saanut yhteyden; ihmisiä, joihin yhteys vasta on syntynyt; en voi menettää kevättä enkä mahdollisuutta selvittää onko viiden vuoden unelmalla mitään pohjaa.
Kukaan ei voi vetää minua ylös, vain minä voin, enkä millään nyt osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti