Koulussa, ala-asteelta lukioon siis, totuin vähän siihen, että olin aika hyvä huolimatta siitä kuinka paljon panostin. En ollu mikään überälykkö, mutta en kyllä oppinut myöskään minkäänlaista lukemisen rutiinia, koska jossain vaiheessa huomasin, että riittävä kokeisiin valmistautuminen tarkoitti kirjan avaamista edellisenä iltana. Kirjoissa, kirjoittamisessa, sanoissa olin - olen - ollut hyvä jo viisivuotiaasta ja se auttoi kaikessa muussa, kehitti tavallaan ajattelukykyä, ymmärrystä ja muistia. Oon pitäny itseäni koko ajan suhteellisen älykkäänä, mutta älyni on ollut aika pitkälle nimenomaan kielellistä, empaattista ja ymmärtävää. Edelleen uskon siihen, että näen enemmän yksityiskohtia kuin useimmat muut, tajuan hyvin, miltä toisesta mahtaa tuntua, näen eri lailla ja osaan ajatella, mutta siihen se sitten tältä erää jääkin.
Nyt kun yritän tehdä jotain, mikä ei olekaan niin helppoa, jotain mihin pitäisi panostaa ja keskittyä, siitä ei tule mitään. Vihaan istumista luokassa, jossa muut tajuavat jonkun pienen asian mitä minä en pysty käsittämään lainkaan. Vihaan sitä tunnetta, että oon huono. Tai ehkä paremmin sitä, että oon huonompi kuin muut. Tänä aamuna bussissa ajattelin sitäkin, että kuinkakohan suuri osa saavutuksistani, hyvistä arvosanoistani ja menneistä stipendeistä on ollut pelkkää kilpailua, näyttämisenhalua, epäonnistumisen pelkoa ja typerää hyväksynnän hakemista. Ei oo kivaa alkaa huomata itsessään tällasia piirteitä, sehän tarkoittaa epäkypsyyttä, kunnianhimon väärää suuntaamista ja kaikkea muuta mälsää.
Ja missä vaiheessa olen tehnyt päätöksen siitä, että jos en voi olla huippu, paras tai edes tosi hyvä, en halua olla mitään ollenkaan. En suostu olemaan keskinkertainen, mitä ehkä oikeasti olisin ja se riittäis. Mutta ei se riitä, minulla on odotuksia, muilla on odotuksia, jollei ne toteudu, olen epäonnistunut.
Uni, nukkuminen, lämpö ja juuri oikeat sanat teki päivistä parempia kuin ne olisi olleet ilman niitä. Mutta aina melkein oudosti tuntuu siltä, että on kaksi todellisuutta, joissa elän. Toisessa olen jatkuvasti yksin hiljaisuudessa, kaiken muun ulkopuolella, enkä ikinä sopeudu siihen toiseen, sosiaaliseen ja normaaliin todellisuuteen, johon pakenen sen toisen, oikeamman, pimeyttä. En osaa selittää. Yksi päivä kävelin kotiin, enkä voinut ajatella muuta, kuin että
jotain on pielessä;
sinun ois pitäny huomata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti