Ei huomista.

Tsing tsing, juon olutta yksin himassa keskiviikkoiltana eikä huvita paljon mikään. Kohta aurinkokin on kokonaan laskenu ja kesänodotusfiilis menee pois. Vaikka onhan se joo, että juominen lasisesta 0,33 l pullosta tuo aina mieleen kesän, puistot, system rockin ja pussailun, minkä sille voi.

Yksityisautoilin tänään kotiin Espoosta joskus kello 16:20, oli ihan naurettava ruuhka (10 km/h), minä ajattelin vaan ettei kukaan voi haluta tällaista elämää ja sain jonkun typerän hyperventilaatiokohtauksen. Melkein pysähdyin hengittämään, luulen että itkin vähän ja olin ihan että voi hyvä luoja, et sie oot Outi sekasin. Oon niin kyllästynyt siihen, että "eihän se olo käskemällä pois mene, kun on niin kauan ollut". Haluun terveen pään, jumalauta.

Eipä siinä sitten muuta, maailmassa on kaksi, ehkä kolme ihmistä tällä hetkellä, joille puhuminen ei ärsytä. Pelkään koko ajan, että sekoan, tiedän etten. Tosin: liekö merkki hulluudesta, että vakavissani mietin, miten päivän saa jatkumaan ikuisesti, mitä pitää tehdä ettei huominen tule. Eikö se oo niin, että niin kauan kun pysyy hereillä, on vielä tämä päivä ja tämän päivän huolet?

Oikeasti en tajua mistä tämä emoilu johtuu. Sori.

Uaah, enkö voisi olla vain kuka oikeasti olen, väliäkö sillä olenko sellainen "traumojen" ja vääristymien takia. Haluan olla vastuuton, tuntea kevyttä jännitystä ja vaaraa ja lähteä vuodeksi ulkomaille mihin minulle ei kukaan voi soittaa. Haluisin hetken edes kuulua johonkin ja olla tuntematta itseäni feikiksi tai valehtelijaksi.

Tiistaina piti listata asiat jotka tekee iloisiksi, niitä oli kolme: Poika, kevät ja kissa. Kaikki muuko on huonosti? Ei oo todellista, että oon näin rasittava. Koska tää loppuu. Ehkä kiusaan itseäni tänään, otan vähän lisää juotavaa ja valvon niin kauan kun pysyn väkisin hereillä.