Oon kotikotona. En tunne olevani osa tätä ryhmää, enkä mitään ryhmää sen puoleen. Ruokapöydässä olin ärtynyt ja join hiljaisena viiniä, kun muut keskustelivat aiheista joista en jaksa olla kiinnostunut. On vaikea selittää, kuinka rasittavaa on olla sosiaalisesti tavallaan lahjaton. En haluaisi olla niin ylimielinen, hiljainen ja kyllästynyt. Tykkään kuunnella kun ihmiset puhuu, mutta aina en osaa näyttää kiinnostustani. Itsestäni en halua puhua, eikä kukaan luota sellaiseen.
Just juttelin siskon ja äidin kanssa meidän persoonallisuuseroista. Muille oli järjettömän vaikeaa käsittää kun tilitin kuinka lannistun ja luovutan nopeasti tai reagoin tilanteisiin vetäytymällä pois tai masentumalla. Jos en saa toivomaani tulosta esimerkiksi sosiaalisesta tilanteesta uusien ihmisten kanssa, minulle ihan normaali seuraus on vaipua johonkin outoon synkkyyteen ja nukkua pari päivää surua pois. Vihaan pyytää apua ja haluan suoriutua aina mahdollisimman hyvin. Millon susta on tollanen tullu! kysyivät enkä minä tiiä.
Yhyy yhyy, kärsimyksen pitkäperjantai. En mie saa ees unta, syönpä vanukkaan.
edit 23:50: Noo, japanilainen televisioshow on aina omiaan parantamaan mieltä. Aasialaiset on ihmeellisiä. Kikattelen jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti