Kaikkihan sen tietää, kun ei saa unta, alkaa huolehtia. Paleltaa ja ajattelee, ettei enää yhtään mitään, huomenna mie luovutan.
Tänä aamuna oli sellanen olo, että ei, menen takaisin nukkumaan, en halua tätä, enkä ikinä saa tietää mitä haluan. Sitten puhuin kissalle, join mukin kahvia, söin omenan ja päätin, että jumalauta. Ulkona paistoi aurinko, kerrankin osasin jutella aika lepposasti, lukeminen oli kurinalaista, mielenkiintoista, hauskaa. Söin jopa oikean lounaan ja sain nopsan päiväkahvin Pojan kanssa. Myöhästyin viis minuuttia töistä, mutta edes siellä ei alkanut ottaa paljoa päähän. Niinkuin iltapäivälehden horoskooppi (kyllä!) sanoi, asiat oli tänään jopa liian helppoja. Ei siinä mitään, en valita.
Ja tytöt ja pojat! Eilen kun en saanut unta, hain hyllystä kesken olevan kirjan ja aloin lukea. En oo lukenu kokonaista kirjaa huvikseni surullisen pitkään aikaan kaiken muun keskellä, mutta tätä kyllä, junassa, lounaalla, tauolla töissä. Darian Leaderin The New Black, joka puhuu suremisesta ja melankoliasta. Cheery topics, eh? Mutta vaikka edetty vasta 50 sivua, olen kokenut ehkä kymmenen joo!! niin se on! -elämystä. Olen tajunnut asioita omasta mielestäni, alkanut vähän harkita juttuja, sellasia että puoltoista vuotta riittäköön. Oi kirjat <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti