Kello on varttia vaille kuusi aamulla, ulkona on kaunein valo koskaan.
Nukahdin aikaisin kissa huolestuneena jalkopäässä ja nyt heräsin niin, että snap silmät on auki, nukuinko ollenkaan, onpa olo harvinaisen epälevännyt, mutta olenpa vielä olemassa.
Tänään on sunnuntai, vanhemmat on tulossa konserttiin Espooseen ja pelkään että joudun näkemään. Poika sanoi tulevansa halaamaan ja pelkään että alan itkeä. Oisinpa tänään sellanen, josta kukaan ei sano, että voi voi, miten nyt noin.
Keittäisinkö kahvia, nukkuisinko lisää. Ruokin kissan kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti