Ku en saa unta. Kämpässä on liian sekaista, kissa puree ja juoksee päältä, kissankarvoja tuntuu että menee nenään asti ja yskittää. Lakanat on väärät, liian pimeää, jalkaa kutittaa.
Viime yönä olin Pojalla ja muutaman oluen tai minkälie innoittamana kertoili juttuja menneiltä vuosilta ja minusta on kivaa kuunnella, koska mitenkä sitä muuten ihmistä ymmärtäisi jos ei menneisyyden muokkaamana. Vieläkään, en varmaan ikinä (jumalauta), osaa tai uskalla puhua omista ajoistani. Kuvittelen, että sitten kun joku kysyy oikeat kysymykset, vastaan ja kerron, mutta enpä kyllä helposti sillonkaan. Mikä minussa on kiinnostavaa ulkopuoliselle, mistä minä tiedän, kertoispa joku joskus. Yläasteella ja lukiossa sanoivat aina, että Outi on tosi mysteerinen. No en minä haluu olla!
Muuten olikin aika flegmaattinen sunnuntai. Kissa oli (oisko vieläkin vaikka silittelin) vihainen, vanhemmat kuulosti pettyneiltä puhelimessa, tajusin että huomenna on pestävä pyykkiä. En oikein osaa vähentää stressiäni ja huomaan junissa ja kadulla että koko ajan puristan hampaitani yhteen. Ja se nyt ei ainakaan ole omiaan rentouttamaan olotilaa. Jos menen yksin nukkumaan, alan heti valon sammuttua ajattelemaan aamua, tekemisiä, lukemisia, vanhempien (kyllä!) odotuksia. (tämän unelman ne ymmärtää paremmin, tätä ne haluaa minulle enemmän, mitä jos en pystykään, olenko sitten pettymys? taas? miksi kerroin kenellekään.) Sitten en saa unta, mahaan alkaa sattua ja melkein alkaa itkettää.
Kuinka väärin se on jos haluis olla vaan läpinäkyvänä, kainalossa, peiton alla, valossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti