If this is a coronation, I ain't feeling the love.

Plääh.

-tänään takas töihin. Ihan ku ois poissa ollutkaan. Puhuin itelleni koko viikon täyteen töitä silmissäni euron kuvat ja mielessäni velkojen poismaksu, Paavokissan lääkärimaksut ja NYC2010-rahasto. Taloudellisissa vaikeuksissa on aina vituttanut eniten se, että pitää luopua itsenäisyydestään, pyytää apua, olla riippuvainen muista. Haluun maksaa kaikki valintani, koko elämäni itse rahoilla joiden eteen olen tehnyt työtä, josta en edes tykkää, mutta joka antaa minun olla vapaa ja velkaa vain itelleni.

-tietäisinpä taas, ketkä kaikki kirjotuksiani lukee. tiedän osan, epäilen monia, ymmärrän, että tänne on helppo löytää ja minut pelottavan helppo tunnistaa. Puhun paljon henkilökohtasia juttuja, joista en ääneen sano mitään kenellekään. Eikä siinä mitään, mutta siinä vaiheessa, kun joku, jolle en ole ikinä kunnolla puhunut henkilökohtaisesti, puhuu asioistani muille, tulee olo kuin se joku olisi lukenut minun salaista päiväkirjaa. Sanois joku joskus suoraan mulle, jos joku mietityttää. Mistä mä tiedän, mitä puhun teille henkilökohtasesti, jos ootte kaiken jo lukenu täältä, god damnit, täytyyks mun tehdä salasanallinen mysteryjournal :D

-aina ennen kun tein jotain pahaa, uskoin että siitä saa jonkun rangaistuksen. Sitten kun teki paljon pahaa yhdellä rysäyksellä, syntyi tavallaan jatkuva syyllisyys, joka on varmaan vieläkin minussa läsnä. Mutta sanokaas joku, kuinka kauan virheistä pitää maksaa, mistä tietää, että se on nyt loppu ja kenen tehtävä on antaa anteeksi? Aina välillä tulee jaksoja, jolloin näkee unia, luulee näkevänsä ihmisiä, sanat muistuttaa asioista viiden vuoden takaa ja minä luulin, että menneisyys oli jo käsitelty.

-kaikki on aika hyvin, lomarahat tulee ylihuomenna, elämä on hallinnassa, viikonloppuna käyn pesemässä matot, mutta silti tämä typerä alakuloisuus, oisko se vaan töihinpaluu, väsymys, joku. Tekis mieli tehdä syksyn lukujärjestyksiä (ei, te jotka vielä ette tiedä, en päässyt sisään) ja aloittaa harrastuksia. Olla enemmän ihminen, hallita elämää ja puhua tärkeitä asioita.

On and on.

Siivosin ja odotin kärsivällisesti sohvalla istuen, että angsti meni ohi.

Olen alkanut taas kirjoittaa. Ymmärtänyt, että se on tällä hetkellä ainoa rehellinen tapa löytää ja rikkoa rajansa, oppia sanojen oikea järjestys. Tämä kirjoitus täällä on henkilökohtaista päänselvittelyä, se teksti joka rikkoo rajoja, on fiktiota ja fantasiaa. Sellaista, jossa itsekeskeisyys, omat kokemukset ja tunteet on naamioitu tarinan taakse. Jaksaisinpa jatkaa.

Glimpses of the dreaded past.

“What you need to know about the past is that no matter what has happened, it has all worked together to bring you to this very moment."

Enpä tiiä, joko minulla on migreeninalku tai paniikkikohtaus. Tekemistä ennen perjantain lähtöä on aika paljon ja alan olla enemmän paniikissa ja hermostunut. Mutta päällimmäinen tunne on edelleen aivan naurettava ja ihana innostus.


Luin tossa vanhaa blogiani. Ajalta, jolloin elämä oli pelottavan pimeää, valheellista, yksinäistä ja kauhean hankalaa. Kuka minä olin? Keskellä miljoonaa kriisiä, tosi surullinen, itsetuhoinen ja epätoivoisen ihastunut ihmiseen, jota ei oikeasti ollut ollenkaan. Vaikka nyt olisi millainen huono päivä tahansa, on elämä silti monin verroin parempaa ja varmempaa. Tykkään kyllä ajatella, että olen vähän kasvanut. Hahaa. Onko nytkin minun kaikki merkinnät täynnä sitä kuuluisaa keskinkertaisuuden pelkoa, pettymystä, pelkoa, väsymystä ja epävarmuutta?

Thinking about those times feels so surreal. Blogi on kirjoitettu englanniksi, mikä on aina toiminut sikäli, että vieraalla kielellä kirjoitettuna tekstistä tulee harkitumpaa ja pelkistettyä. Oon jopa jakanut runojani, joita noihin aikoihin kirjoitin muistikirjaan lähijunissa. Tämäkin:

Forever bound

"Sure but bear in mind the coldest fact of all.
You are not him."

Everytime I manage to struggle away,
he is there, looking at the scars, making the bitter taste of destruction falsely intriguing.

If I didn't know better,
I'd think the blood was dripping from his fingertips and not mine

Mitäs. Muistan tavallaan tunteen, tiedän, kenelle olen puhunut, mistä on kysymys ja kuka on he, mutta en ymmärrä yhtään sitä minua, joka runon on kirjoittanut. En jaksa muistaa, uskoinko oikeasti, että ihmissuhteiden pitäisi olla dramaattisia, traagisia ja suuria, teinkö niistä sellaisia väkisin.

Syy, minkä takia aloin joskus kirjoittaa julkista päiväkirjaa, hämäriä ajatuksia ja teorioita rakkauden kemiallisesta tasapainosta, elämästä pään sisällä, "suonissani virtaa harmaata lyijyä" -tyyppisiä tunnustuksia masennuksesta, oli varmaan suunnaton huomiohakuisuus ja yksinäisyys. Halusin vaan, että joku kuulee, tietää mitä minussa tapahtuu ja kuka minä olen. Jossain vaiheessa kirjoittamisesta tuli keinoa puhua kaikki se ulos, mitä en uskaltanut ääneen sanoa, rimpuilin tosi kauan irti inhasta ihmissuhteesta ja vikisin kaiken vihani tavallaan kasvottomille lukijoille, jotka tuskin ymmärsivät lukemastaan puoliakaan. Niin se on nytkin, en tavallaan välitä kuka tekstiäni lukee, lukeeko kukaan, mutta julkinen kirjoittaminen on keino puhua jollekin, ihan kelle vaan.

Eniten kaikista teksteistäni tykkäsin hassuista avoimista kirjeistäni, suunnattu tietyille ihmisille, lyhyissä lauseissa kaikki mitä tunsin. En ikinä olisi pystynyt puhumaan niin avoimesti, niin selkeästi ja suoraan, en varmasti pystyisi vieläkään. Yhden muistan kristallinkirkkaasti. Oli syksy, kello vähän yli yhden yöllä, heräsin tekstiviestiin ja jostain syystä ryntäsin tietokoneelle sen sijaan, että olisin vastannut viestiin. Tämän halusin sanoa:

To you.

Fuck you and your text messages.

I know what I did and I remember everything. But I am way too tired of mindgames, the whole thing was just too hard and in the end, too fucking fictional and may I add, ridiculous.

Those silly fights, your way to hit below the belt, my inability to let you come close, your inpatience and endless waiting. It was so unfair of you to remind me all the time that I owed you. You made mistakes too, mine were just easier to notice.

Why did you wait so long, what was it that you wanted? If you were being honest with me, like you always claimed, it was so little that it should be easy for you to go on with your life and let me worry about my flaws on my own.

I bet you're dream will come true. You'll end up marrying a petite blonde with a childlike face and personality completely opposite to mine and be happy with her. It's all good. We were so wrong. I've noticed now that breathing with someone can be much easier than it was with you.

Do you know that there isn't a single soul that knows about you?

You're bullshit.

True. But one broken promise? Grow up, will you.

I don't deserve you and vice versa, it's better this way and you know it too. Let's shut up, shall we.

"Kirje" on kirjoitettu suunnattoman suuttumuksen vallassa ja silti se kuulostaa nyt luettuna rauhalliselta, jopa vähän naurattaa. Se otti ehkä noin kymmenen minuuttia ja tuossa ajassa olin päässyt yli, päässyt sovintoon kaiken kanssa ja unohtanut. Kirjoittaminen terapian keinona toimi parhaiten juuri tuolloin, ei koskaan ennen sitä syyskuun yötä eikä oikein enää sen jälkeenkään. Pääsisipä takaisin siihen mielen kirkkauteen.

Tsekatkaas kun pälätin. En oo varma mitä. Samapa tuo. Oon vähän hermostunut. Iiiiih.