Back for Now

Oy vey. Elämän sivuilta putoilee asioita pois, joihin ei vain ole aikaa. Yhteenmuutto, uusi työ, opiskelu, kaikki ne vei liikaa aikaa muulta, joten kirjoittaminen jäi. Aloitelkaamme sitä siis uudestaan. Vaikka aikaa on vähemmän.

Update on aina tehokas uudelleenaloittaja, joten here we go.

Rakastan työtäni. Viimeisen kuukauden aikana tosin työ on ollut stressaavaa, liian vastuullista tuntimäärääni nähden ja liikaa ajatusvarantoja vievää. Mutta ihanaa joka tapauksessa. Olen hyvä työssäni, kiinnostunut siitä, joka päivä on kerrankin erilainen klassisesti sanottuna ja uutta opittavaa riittää enemmän kuin opittua. Siskoni kysyi, voisinko kuvitella pysyväni tuolla töissä pidempään, vastasin periaatteessa joo, jos ei olisi sitä toista.

Sitä toista. Inhottavaa, vaikeaa, ylivoimaista unelmaa, jota en saa mielestäni, en millään. Kevään ajan olen käynyt valmennuskurssilla, minkä ansiosta koen osaavani huomattavasti paremmin kuin ennen, mutta tarpeeksi? Enpä usko. Silti en voi luovuttaa, en vaikka kuinka haluaisin, koska mitään muuta, jossa olen lähtökohtaisesti niiiiiin huono, en ole halunnut tällaisella intohimolla.

Mutta olen väsynyt, stressaantunut, ahdistunut, väsynyt väsynyt väsynyt. Joskus sitä haluaisi vaan käydä tekemässä työnsä, tulla kotiin, viettää vapaa-aikaa ja nukkua normaaleja määriä.

Pääsykokeen jälkeisenä päivänä lähdetään Pojan kanssa Berliiniin. Oon siitäkin ihan täpinöissäni, mutta oh dear, toivottavasti en pura kevääni purkautunutta stressiä kamalaan flunssaan tai itke kuviteltua epäonnistumistani koko lomaa.

Yhteenmuutto, se meni hyvin. Pojan kanssa elämä on vieläkin hyvää. Melkein sellaista, että miettii, koska jotain tapahtuu. Mutta olkoon toistaiseksi. On meillä aika sekaista, se voidaan laskea parisuhteen huonoksi puoleksi. Ollaan sloppy. Mutta damn, ollaan sitäkin yhdessä molemmat.