Rushing through life.

Viimeinen viikko luentoja, perjantaina tentti, tänään lähetin korjatun version väitöskirjasta, jota oikoluin viikon, viime yönäkin kahteen yöllä. Tänään otin nokoset, jotka venyi ja kun heräsin, jokainen lihas oli niin rento etten vain halunnut liikkua ja ajattelin, että luoja mie oon väsynyt. Mutta jaksapa viikko. Mitä sen jälkeen?

Välissä on itsenäisyyspäivän illalliset siskon luona, johon Poika laittaa uuden Jousipaitansa ja hihastimet (näkisitte sen hei, *drooooooooooool*) ja minä mustan kiiltävän ylioppilasmekkoni, johon ilmeisesti stressin laihduttamana mahdun taas. Siitä tulee toivottavasti kivaa. Lisäksi pääsen parturiin, koska siihen on vihdoin rahaa. Phew.

Mutta sitten. Joulukuu, ensi viikolla paljon töitä, koska raha. Jossain vaiheessa on tehtävä lukusuunnitelma ja alettava herätä aikaisin, mentävä kirjastoon ja hyödynnettävä se aika, joka annetaan. Isäni soitti eilen minulle töihin ja sanoi siirtävänsä tililleni rahaa valmennusmateriaaleja varten. En ollut kehdannut kysyä ja suunnittelin sinnitteleväni luottokortin voimin kevään. Sitten mieleni täytti seuraavat ajatukset: minun perhe on paras, sanoo kuka mitä vaan; minun on pakko päästä, en kehtaa hakea kolmatta kertaa enkä halua tuottaa kenellekään, vähiten itselleni, pettymystä; haluan haluan haluan niin kamalan paljon; oon aika hemmoteltu; miten voin ikinä kiittää tarpeeksi?

Sitten kun ajelin töistä kotiin, mietin että ei tämä nyt ihan sellaista elämää ole kuin haluaisin. Stressiä, lukemista, kiirettä, sotkuinen koti, töihin, töistä kotiin, nukkumaan, väsyttää. Haluaisin keskittyä joko töihin tai lukemiseen, mieluiten jälkimmäiseen. Mutta tällainen valitushan on turhaa, itse olen tieni valinnut ja haluan sen kulkea loppuun. Iloa on vain revittävä niistä pienistä hengähdyshetkistä, kavereista, maailman parhaasta kissasta ja maailman parhaasta Pojasta (mustassa puvussa), onnistumisista ja vaikka siitä sunnuntain illallisesta. Kyl se siitä, joskus. Kesäkuussa?

Unipää

Oishan mulla asiaa, viikonloppu alkoi kemian tentin uusinnasta, jatkui pikakahvin ja Pojan kautta junalla vanhempien luo, sieltä edelleen Tampereelle Eepon luo, saunaan, synkkään metsään, katastrofileffaan, takaisin kotiin, uudestaan saunaan ja sitten tähän. Olen hipsinyt ja hiipinyt hiljaa kun äiti ja sisko on nukkunut jo kaksi ja puoli tuntia. Koko viikonlopun on vaivannut väsymys, ilmeisesti stressinpurkautumisesta taas, pieni levottomuus, vaiheittainen angstaaminen ja päänsärky.

Kerron varmaan lisää, mutta en nyt, koska aion nukkua. Rakastan kaikkea nukkumisessa, tehäänks lista, katotaan monta keksin?

1. Se kun tyyny on just oikein, patja minulle muotoutunut ja peitto vilpoisa, mutta lämmin samaan aikaan.
2. Kun joka paikkaan sattuu väsymyksestä ja pääsee sänkyyn ja saa vaan huokaisten nukahtaa.
3. Se kun päivän ja illan kivut, säryt ja osa suruista katoaa nukkumalla.
4. Se kun yöllä herää, käy juomassa, vessassa, katsomassa parvekkeelta kun auto palaa parkkipaikalla, ja saa sitten palata vielä lämpöiseen, pehmeäksi nukuttuun sänkyyn.
5. Se kun oon selkä siihen päin ja Poika ottaa kainaloon ja jokainen muoto menee oikein ja tulee lämmin muttei kuuma.
6. Kun tajuaa, että aamulla ei tarvitse herätä ennen aurinkoa.
7. Kun on juuri nukahtamassa ja säpsähtää, rennoksi, hereille, mitä lie, mutta sen jälkeen zuuuuum, pehmeästi uneen.
8. Puhtaat lakanat!!
9. Kun herää noin kello puoli kahdeksan sunnuntaiaamuna (puhtaissa lakanoissa, puhtaassa asunnossa), kissa katsoo sillai, että "ei hei herätä vielä", ulkona kuuluu sadetta, voi kääntää tyynystä viileän puolen ja jatkaa hyviä unia.
10. Hyvät, jännittävät, kauniit, sulokkaat, ihmeelliset, erikoiset unet.

Saisko kymmenen tällä erää riittää ja ilmaista tarpeeksi kuolematonta rakkauttani tätä usein aliarvioitua, unohdettua, vähän paheksuttuakin taiteenmuotoa ja aamu-unisuutta ja uaa uaa, ihanaa unta kohtaan. Haluisin uuden sänkyn. Semmosen hyvän. Mut ihan ko ois rahaa. Alan nukkuun just. Palaillaan.

The fragile kingdom fall.

Okei, okei, okei. Plabebo oli pettymys, näen jättefriikkejä unia, sähköposteihini ei vastata, aikaa on, mutta käytän sen väärin ja stressistä palautumiseni ei toimi. Let us begin.

Placebo viime sunnuntaina 15.11. jäähallilla. Olin ihan, että uaaaa. Vihasin bändiä viime kesäkuuhun asti, kunnes tapahtui jotain ping ja olin ihan in looove. Viime viikolla ohitti last.fm:ssä Stam1nan, mikä on jo melko saavutus. Uusi levy on ollut hienoinen pettymys, mutta olin silti ihan psyched, että näkisin livenä. Sitten istuin siellä ja mitäs mitäs. Se ei oikein alkanut tuntua miltään. Pojat osaa soittaa ja esiintyä muutenkin, näyttävät hyviltä ja so on, mutta se oli niin tylsää. Uutta levyä soitettiin hienoisesti liikaa, tai ei hienoisesti. Uudet biisit vaikuttaa vähän laskelmoiduilta, turhan yksinkertaisilta. Haukotutti. Vanhat biisit, kuten Every Me Every You, soitettiin vähän hätiköiden, Hesarin sanoin turhan rutinoituneesti. En tiiä, olisi sen pitänyt tuntua syvemmällä kuin nyt.

Viime öinä olen nähnyt tosi hämäriä unia, jotka tuntuu jatkuvan ikuisuuden ja niitä katsoessaan on kuin katsoisi leffaa, tosin niissä on itse messissä. Molempina öinä unissa on esiintynyt Project Runwayn kuutoskauden Logan tosi pahisrooleissa. (Logan on tosi söde hopeisissa pillifarkuissa, tennareissa, pitkässä tukassa ja mustassa löysässä pipossa, mutta sen suunnittelemat vaatteet on vähän so so.) Toissayönä näin outoa unta, jossa joku satanistiryhmittymä (johon Logan kuului!!) tappoi ihmisiä mitä ihmeellisimmillä tavoilla jossain oudossa kartanossa. Oli outoa pelotteluja, kamalia ääniä, Saul Williams soittamassa pianoa, joku ihmeellinen hyönteinen mun makuuhuoneessa, raajojen irrottelua ja kaikkea coolia. Pelotti aika vitusti, ikäänkuin suoraan sanottuna. Sit heräsin ja olin ihan että okei, okei, puuh, ei ollut totta, okei.

Viime yönä unessa oli ensin joku kanoottiseikkailu koko helvetin maailman tai ainakin Suomen ympäri. Yhdessä vaiheessa pysähdyttiin vetämään kännit, toisessa pitämään puheita serkkuni häissä. Sitten tein ohjauslappuja häkkeihin (työhommia) siellä hääpaikalla ja taas lähdettiin kanotisoimaan (no ei oo sana, mutta kamoon, kuunnelkaa näitä unia!). Yhdessä vaiheessa oli bussi jumissa sillan alla, Logan luovutti kanoottikisan ja tuli kai vähän hulluks. Sitten oli jotkut päheet illalliskutsut ikään kuin 1800-luvun hengessä, hengailtiin Pojan funkkiskämpässä Helsingin keskustassa (sen äiti oli sisustanut, ihan okei), Pojan jääkaapissa oli paljon samppanjaa, mätiä omenia ja karviaisia. Sit Logan tappoi Pojan pikkusiskon (jota sillä ei luojan kiitos ole oikeassa elämässä) ja Poika yritti ampua sen avoautosta. Sit mie heräsin ja olin ihan, että no voi jumalauta.

En ole jaksanut tulkita, ehkä tilitän huomenna terapeutille.

Jea jea, ei täs muuta. Perjantaina kemian uusinta, olen ihan paniikissa. Tajuan periaatteessa kaikki asiat, mutta laskeminen on paskaa. Haluan läpi! Biologian eka välitentti viime perjantaina oli pettymys sinänsä, että sain luettua periaatteessa yli odotusteni, osasin diffuusion, osmoosin ja solun hienorakenteen ja sitten on jotain idioottimaisia sitruunahappokiertosanaselityksiä. Aaaa! Tentin jälkeen olen ollut tyhjäpää palautuja, jota vaan väsyttää. En pysty keskittymään kunnolla kemiaan. Hengittelen vaan syvään, kai tämä menee.

Olen lähettänyt kysymyksiä yhdelle opettajalle, lääkärille ja K-kaupalle, eikä kukaan voi kunnioittaa minua vastaamalla näihin elintärkeisiin kysymyksiin. Lisäks haluisin tietää kuinka täpäräsi minut hylätään stipendinsaajista, missä minun marraskuun Glamour viipyy ja lopettaako Kela opintotukeni helmikuun alussa vaiko eikö. Epätietoisuus on naurettavaa.

Mmmmhh. Käyttäytymistieteellisen oppimiskeskuksen hiljainen lukusali toimii vieläkin, mutta en saa sovitettua elämääni niin, ettei työ tuntuisi ainoastaan sotkevan aikatauluja. Enää kaksi viikkoa ja syksy on suoritettu, oli se sitten hyvin tai katastrofaalisesti, ja voin keskittyä tekemään aikataulun. Haluaisin jo laskea fysiikkaa, se helpottaa kemiaakin. Olen huomattavasti enemmän innoissani kuin viime vuonna, mikä voi vain olla plussaa, mutta varmaan myös luo enemmän paineita.

Viikonloppuna lähden hengaileen Eepon kans Tampereelle sen postimerkkisaunaan, toivottavasti ehdin korjaamaan Elisan kanssa eilisen feidauksen, saan tasapainoon lukemisen ja Pojan kanssa hengailun, saan johonkin väliin pungettua kans siskojen kanssa lounastamista ja niin edespäin. Niin joo, syöminen ja normaalimäärissä nukkuminen. Joo joo, kaikki tämä järjestyy kunhan en ajautuisi hyperventilaatiopanikointiin ja muistaisin hengitellä tasaisesti. Ja halata kissaa. Tsing tsing, luen nyt vähän. Kahvikin jäähtyi.

Fuck ice but praise the rollercoaster of my moods.

Älkää nyt tajutko väärin, talvi on tavallaan kauheen jees, mutta yhyyy-yy, herätä nyt aamulla pimeässä, jättää pehmoinen sänky ja lämpöinen poika ja lähteä tarpomaan koroilla johonkin jäälumisohjoon, ottaa vastaan naurettava jäätävä typerä vastatuuli, tiedättekö sillai että kaula-aukossa on just joku pieni kohta, josta tulee sisään. Aina tämän unohtaa, että talvi on tällasta puolittaista talvea, ihmeellistä jäistä hölmöyttä. Ja jotkut vielä kehtaa pelleillä lämpöaaltojen toivomisesta, muutaman vuoden päästä on varmaan vieläkin paskempaa. Ja kun bussissa on niin kuuma, että melkein nukahtaa! Ja tulee hiki. Sitten astut ulos ja tulee kylmä.

Mutta ou mai. Biotieteiden perusteet: biokemia, perinnöllisyystiede, mikrobiologia. Harvoin täällä silmät valuu kiinni niinkuin kemian perusteissa. Solut on ihan käsittämätöntä kamaa. Nytkin mulle luennoi villagepeopleviiksinen ruskeatakkinen mies käsiään huitoen solujen perusrakenteesta, i'm in luuuuuuv.

Eilen vänkäsin itselleni vapaapäivän töistä, siivosin työpöydän ja järkkäsin paperit ja kirjat. Lukeminen ei enää käy vasemmalla kädellä, toivottavasti ehdin tehdä korjausliikkeen niin, että viikon päästä pääsen välitentistä läpi, enkä taas vaivu synkkyyteen ja epätoivoon.

Tänään pääsen lounaalle Pojan kanssa, elättelen toivoa menestyksekkäästä lukemisesta ja illalla pääsen kotiin, missä kissaherra Paavo, Muodin huipulle ja *fingers grossed* uusin Glamour postilaatikossa.

Lying is another way of hoping it will go away.

On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita,
ettei niistä puhumalla selviä. (Egotrippi: Matkustaja)

Jotain on pielessä, ollut jo vähän aikaa, enkä minä keksi mitä se on.

Sanat katoaa päästä, en osaa kertoa miltä tuntuu, kysyttäessä muutun vinkuvaksi ja hiljaiseksi epä-minäksi, joka saa suustaan vain että tuntuu toivottomalta. Lääkärinlausunnossani lukee, että vaikutan vapautuneemmalta ja valoisammalta. Tietty, elämä on puhtaampaa, avoimempaa ja varmasti täydempää. Mutta en minä ole valoisa. Kun sanotaan, että sairastelut, flunssat, selkäkivut ja väsymys on kehoni tapa kertoa, että tarvitsen lepoa, minä haluan huutaa että ei, vaan ne on minun kehoni tapa pettää minut ja odotukset, syy maata sohvalla ja olla tekemättä mitään, koska epäonnistuminen pelottaa niin paljon, etten halua edes yrittää. Eilen töissä puolen tunnin ajan rintaani puristi ja luulin, että ihan kohta oksennan lähimpään roskikseen. Myöhemmin illalla sain itseni kiinni ajattelemasta, että mikäs siinä, saisi maata sairaalan sängyssä ja olla vaan. Jos oisin ollut ulkopuolinen oisin lyöny minua tai huutanut, että herää, lopeta, ryhdistäydy nyt jumalauta edes vähän.

En ole varma, uskonko vieläkään että puhumalla asioista tulisi parempia. Mutta liekö se viimeinen vaihtoehto? Avata suu, unohtaa pelot siitä, että muistan enemmän sitä mukaa kun kerron, että minua katsotaan niin kuin katsotaan kun ajatellaan "en tunne sinua enää", havaita kaiken alku ja jokainen vaihe, myöntää asioita, pohtia itsetuhoisuutta ja sen syitä, lopettaa oikeutukset ja tekosyyt.

Onko oikein päätelty, että jos elämä nyt täyttää kaikki ne kriteerit, joita sille asetti vaikka viisi vuotta sitten - ja enemmänkin - mutta olo on silti huono ja syyllinen, menneisyys ei olekaan yhdentekevä? Eikö sitä voikaan unohtaa olemalla hiljaa, valehtelemalla sitä paremmaksi ja vähättelemällä sen vaikutuksia? Miten saa pidettyä mielessä, että jos nyt tuhlaan elämäni ja jätän tämän olon huomiotta, vihaan itseäni enemmän viiden vuoden päästä kuin nyt?

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?

Uuh la laa, elämäni on laiskaa ja energiatonta. Nukuin about 13 tuntia, heräsin, siirryin peittoni kanssa sohvalle, kissa siirtyi omasta pedistään kylkeni ja sohvan väliin nukkumaan ja tässä olen vieläkin.

En kai mie oo lopun elämääni tällanen?

Tässon mun lista. Siivoa (vie lehdet, tiskaa, pese jääkaappi, lattiakaivo, lattiat, imuroi, pese pyykkiä). Hävitä kaikki turha kama, tavara tekee onnettomaksi. Lue kemiaa. Kirjoita luentopäiväkirjoja. Pussaile. Tee suunnitelma (milloin fysiikka, milloin laskemista, milloin pääsykoekirjaa, mitä ensi keväänä?). Tiskaa vähän lisää, koska se nyt ei lopu koskaan. Toteuta suunnitelma.

I'll be whole again.

Diggaan tänhetkisestä olotilastani aivan tajuttomasti. On lauantai-ilta, kello on vähän yli seitsemän, ulkona on sateista ja pimeää, kokkasin just päheitä uunijuureksia ja grillibroilerii, join aivan tajuttomasti maitoo ja nyt makaan sohvalla, katson Gilmoren tyttöjen surullista vikaa kautta ja pohdin, josko kuitenkin kahvit. Jätskiä?

Menee aika monta viikkoa taaksepäin edellinen tällainen ilta, kun oisin vaan chillannut yksin kotona kissan kanssa. Pojan kanssa on hauskaa ja chilliä, mutta on tämäkin ihan naurettavan nastaa. Välillä kissa hyppää kehräämään rinnan päälle. Muistan kun viime keväänä angsteissani ajauduin yksinäisinä lauantai-iltoina ihan järjettömään masennukseen, sellaiseen, että en halua olla yksin yhtäkään sekuntia. Nyt se tuntuu vapauttavalta.. puhtaalta olemiselta.

On ollut kiire. Tai en tiedä, väsymys. Herään jokainen arkiaamu keskinkertaisella menestyksellä ennen seitsemää, kävelen päättäväisenä bussiin ja istun läpi kaksi tuntia jotain sähkökemiaa, jolla en tee tulevaisuudessa mitään, tapahtui mitä hyvänsä. Kääntämisluentoja melkein rakastan, joku maailmankuulu kääntämisguru puhuu englantia ja mä oon ihan, että jooo! Mutta en oo paljon jaksanut tehdä tehtäviä tai kirjoittaa luentopäiväkirjoja, koska herääminen kuudelta ja kotiintulo puoli yhdeltätoista iltatöiden jälkeen aiheuttaa sen, että noin kello kahdesta neljään iltapäivällä pystyn vain makaamaan sohvalla peiton alla ja torkahtelemaan.

Mummun kuolemasta tuli viime tiistaina seitsemän vuotta ja varmaan sen takia terapiassa puhe ohjautui taas sukuun ja perheeseen ja kaikkiin vääriin valintoihin ja liian tiiviisiin ihmissuhteisiin. Vanhemmistani puhuminen on miulle kaikista turhauttavinta, koska minä en tiedä mitä kaikkea niiden elämässä on tapahtunut, voin puhua vain siitä, mitä lapsena näin, miten lapsena tulkitsin sen kaiken omituisuuden. On surullista mennä taaksepäin, miettiä miksi tilanne on mikä se on, miten muiden ongelmat on vaikuttaneet minuun. Perheestä pitää itsenäistyä, on sanottu monta kertaa. Minä en vieläkään ole ihan irti, enkä pääsekään, mutta niin kammottavaa kuin niiden asioiden miettiminen on, tavallaan on hienoa huomata, että on itsenäistynyt kaikesta siitä huimasti puolentoista vuoden aikana.

Plääh. Oon alkanu vähän urheilla, hikijumppaa taustamusiikkinaan sellasta musiikkia jota melkein vihaan. Kuka ois uskonu. Mutta se on aika kivaa. Haluisin käydä uimassakin. Haluisin olla vähän vahvempi, etten ois niin apaattinen ja haluton. Ruokavaliota mietin kanssa jatkuvasti, himoitsen hedelmiä ja marjoja, mutta tajuan, että stressivatsani ei aina ihan agree with them. Pitäis syödä enemmän.. lihaa. Tai vaikka välillä jotain niinku.. suklaata.

Mie keitän ny sen iltatsufen ja pelaan vähä kissapojan kanssa. See ya, beibit.