Pour me a drink and then let's dance.

Leipomisinto on synnyttänyt piimälimpun, suklaavanukasta ja "suklaamacaroneja" (johonkin valkuaiset oli käytettävä!), kaksi edellistä Nigella Lawsonin kirjan mukaan. Sunnuntai huipentukoon kohta kahviin ja vanukkaaseen. Sitä ennen aperitiivina Bronx, martineista melkein parhain.


Viikonloppu oli täynnä töitä, välissä espoolaiset tupaantuliaiset, joiden jälkimainingeissa ehdin kehittää pienimuotoisen parisuhdekriisin. Ihmeellistä, miten on luiskauttanut itsensä tilanteeseen, jossa tuntee ettei anna tai sen puoleen saa tarpeeksi aikaa tai huomiota. Molemmilla on kiire, erilainen rytmi ja jostain syystä valinta vapaa-aikana osuu mihin vain muuhun kuin toiseen. Tai siltä se on tuntunut. Puhuminen ei ole kummankaan vahvinta aluetta, mutta vanukas toimikoon välirauhantuojana.

ps. Kapteeni Jack Sparrow on kaikkien vuosienkin jälkeen ihan totaalisen kuuminta hottia.

Älä katso minuun, älä katso minuun äläkä ainakaan istu viereeni.

Tänään Lauttasaaressa bussiin tuli humalainen, keski-ikäinen mies, joka noin viiden minuutin ajan jankkasi, että älä myy mulle seutulippua, kun me ollaan vittu Espoon puolella saatana. Tämän viiden minuutin aikana kolme matkustajaa ympärilläni siirtyi ikkunan vierestä istumaan käytävän puoleiselle penkille ilmeisesti estääkseen tämän öykkärin istumisen viereensä. Jostain syystä se teki minut surulliseksi. Samalla lailla kuin tekee se, että jos matkustat jonkun kanssa kaksin bussissa, tuskin pääsette istumaan vierekkäin, koska yksinäinen matkustaja ei koskaan istu toisen yksinäisen viereen.

Mut hei hei, sellaista on kaupunkielämä. Kian innoittamana aktivoin taas formspringini. Kyselyä kyselyä ja totuuksien rippeitä saa täältä: http://www.formspring.me/outi.

Yhdeksän tunnin päästä takaisin jo töissä, joten ehkä nyt sänkyyn lukemaan Rosa Liksomia. Neuvostoliitto on ruma, mutta kiehtova elämys.

Feeling good

Viime aikoina oon aina välillä pysähtynyt kuulostelemaan, että miten oonkaan näin hilpee. On vähän niinkuin sellainen olo, kuin Pelle Miljoona sanois: "elämä soi korvissa, tuoksuu tuulessa.". Mutta ei kai siinä mitään, nautitaan niin kauan kuin tätä kirkkautta ja kaikkivoipaisuutta kestää.

Viikonloppu kului maalla aika kivuttomasti. Kaksi kissaa tutustui toisiinsa ja minun Paavoni vaikutti ehkä vähän grumpy old manilta, mutta kuka vaan vaikuttais jos joku skidi riehuis ympärillä koko ajan ja kiskois hännästä. Isä sai karpalokinuskikakkua ja Kaj Chydeniuksen sovittamia P. Mustapään runoja levyllä.


Huikea into olisi koko ajan leipoa ja opetella kokkaamaan. Haluaisin marinoida kirsikkatomaatteja ja leipoa pikkubebejä. Mutta kenelle voi syöttää pellillisen macaroneja, jottei itse hillu sokerihumalassa jokaisena päivänä?! Siskoille tein bravuuriani tiramisua jälkkäriksi ja olin onnellisimmista onnellisin, kun kostutus, kahvin, alkoholin ja mascarponen sulokas liitto onnistui niin hyvin.

Menossa on yhdeksän päivän työputki, päivä kolme, mutta stressi ei ole vielä hiipinyt ihon alle. Liekö vaikutusta eilisellä vapaaillalla, kynttilöillä, muotilehdellä ja glögillä. Lukeminen (viimeisin Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet - suosittelen, vaikka itketti!), leipominen, kissa, poika ja syksy, kaikki nämä on sitä, mikä saa hilpeyden vielä jäämään. Alla olevassa kuvassa cosmopolitan, ei toki glögiä martinilasista, mutta tunnelma on oikea.



Ensi viikonloppuna tiedossa olisi ravintolapäivä, mutta myös sushiteemaiset tuparit. En ole koskaan maistanut sushia, koska ruokaennakkoluulot ja lapsen maku, mutta aion olla rohkea. Ravintolapäivänä olisin halunnut ehtiä syömään Marttojen riisipuuroa ja Tuomas Vimman kanttarellikeittoa, mutta en taida ehtiä. Onneksi ravintolapäivä näyttää tulleen jäädäkseen.

Miten olisi tuparilahjana skumppa ja moniväriset macaronit?!


edit 14.00: Churroja! Haluun leipoa churroja ja keittää paksua kaakaota! Ei mulla oo sokeri- tai blaa-blaa-hiilarihimoa, vaan leipomishimo ja kaipuu kauniisiin, tuoksuviin juttuihin.

Torstaiangsti kirjailijuudesta ja rahasta

Torstaiaamu meni pilalle, kun tsekkasin paljon tuli palkkaa (liian vähän) ja ketkä on Finlandia-ehdokkaina (Aronen, Carlson, Gustafsson, Hirvisaari, Liksom, Linturi). Rahan suhteen tilanne on se, että odotan vain koska kuulisin jatkosta töissä ja voisin vaatia korotusta liksaan (jota en saisi, koska "tilanne ei ole mikään paras mahdollinen"). Finlandia-kuusikon kohdalla kunniaa ja gloriaa heille, mutta en tykkää siitä jos tämä valinta on tehty naiskiintiöiden tyyliin ja korostaen sitä, että "ei ole nais- ja mieskirjailijoita". Voittajaksi voitaisiin minun puolestani valita kuka tahansa - paitsi Hirvisaari -, lukea olen ehtinyt vasta Carlsonin. Gustafssonin Huorasatu ja Linturin Isänmaan tähden olisi kiinnostavimmasta päässä tuossa setissä.

Pitäisiköhän perustaa kirjablogi.

Loppuviikosta on toivottavasti tulossa ihku, koska tänään töissä Kohtaamispaikalla tuo kykenevä kuusikko (parasta nähdä Liksom ja nuo edellä mainitut esikoiskirjailijat!), huomenna sisarilta, jossa toivottavasti alkudrinkit, punaviiniä, jälkkäriä (mitä teen?!) ja toistensa uudelleen löytämistä. Lauantaina yhden hurmuripojan yksvuotissynttärit. Sitten isänpäivä, josta voi tulla mitä vaan. Olen ollut kotikotoa poissa kuukausia ja ikävä äitiä ja isää kohtaan on iso, mutta sitten kun ollaan samassa huoneessa ja voin aistia huolen, pettymyksen ja väsymyksen, ei se enää niin hyvältä tunnu. Mutta ei olla negatiivisia!

Beginnings Tend to Be Endings.

No mut moi.

Oon ihan eri ihminen, no en ihan, mutta mieli tekis taas kirjoittaa. Yrittänen taas. Huomenna :D Asiat on muuttuneet lähinnä niin, että koska käytin yhteiskunnan tarjoaman maksimituen, joudun ratkomaan tunne-elämän ongelmat nyt itse tai tilittämällä muille. Jälkimmäisessä en ollut hyvä edes silloin, kun maksoin terapiasta. Kirjoittaminen voisi auttaa, ainakin se auttoi 14-vuotiaana. Toisin kuin harppi tai sakset käsivarren ihoa vasten.

Elämässä on enemmän töitä, aika paljon vähemmän opiskelua (haaveista en ole luopunut, koska oikein mitään ei vielä ole saavutettu eikä mieli tee luovuttaa), enemmän onnea, ihmisiä, siskonpoika ja mitä vielä.

Oon nykyään koukussa kirjoihin, joilla yritän korvata kaikki aiemmat addiktiot, joita on kohdistunut kaikkeen paitsi päihteisiin. Haluisin addiktoitua keittiötoimintaan ja siivoukseen enemmän. Ja ehkä oppia syömään oliiveja. Ja juomaan viskiä ilman jäitä!

Joten elämä on hyvää, vähän sellaista, että istun töistä väsyneenä liian lämpimässä bussissa lukien runoja ja kuunnellen This Will Destroy You:ta. Semmosta hyvää elämää, jossa kuitenkin välillä väsyy, melankolisoituu eikä vain jaksaisi enää yhtään minuuttia eteenpäin.

Out of the Dark

Tänään koin pienimuotoisen hermoromahduksen. Istuin sohvalla ja yhtäkkiä itkin sitä, kuinka en halua enkä uskalla enkä jaksa enkä pysty. Joten ratkaisuna tauko kaikesta, kävely keväässä, Ben&Jerry's:ä ja kahvia. Sohva ja Greyn Anatomia. Tuossa myöhemmin, jos siltä tuntuu, ruuansulatus ja sähköfysiikkaa. Mutta jos ei tunnu, niin säästän huomiseksi kirjastoon.

Se, kuinka paljon pelkään epäonnistumista, aiheuttaa jo lamaannusta, eikä enää hoida normaalia hommaansa eteenpäin tyrkkimisessä. Siksi huomenna käyn vähän juttelemassa asioista ja alan oikeasti relaamaan. Ei niin, että takaraivossa jyskyttäisi koko ajan joku vierasaineiden metabolia vaan niin, että ansaitsen tämän, on hetkiä, jolloin saan vain olla, tehdä jotain muuta.

Kyllä se siitä. Maailma ei tule ikinä valmiiksi, ei edes 25.5.

Back for Now

Oy vey. Elämän sivuilta putoilee asioita pois, joihin ei vain ole aikaa. Yhteenmuutto, uusi työ, opiskelu, kaikki ne vei liikaa aikaa muulta, joten kirjoittaminen jäi. Aloitelkaamme sitä siis uudestaan. Vaikka aikaa on vähemmän.

Update on aina tehokas uudelleenaloittaja, joten here we go.

Rakastan työtäni. Viimeisen kuukauden aikana tosin työ on ollut stressaavaa, liian vastuullista tuntimäärääni nähden ja liikaa ajatusvarantoja vievää. Mutta ihanaa joka tapauksessa. Olen hyvä työssäni, kiinnostunut siitä, joka päivä on kerrankin erilainen klassisesti sanottuna ja uutta opittavaa riittää enemmän kuin opittua. Siskoni kysyi, voisinko kuvitella pysyväni tuolla töissä pidempään, vastasin periaatteessa joo, jos ei olisi sitä toista.

Sitä toista. Inhottavaa, vaikeaa, ylivoimaista unelmaa, jota en saa mielestäni, en millään. Kevään ajan olen käynyt valmennuskurssilla, minkä ansiosta koen osaavani huomattavasti paremmin kuin ennen, mutta tarpeeksi? Enpä usko. Silti en voi luovuttaa, en vaikka kuinka haluaisin, koska mitään muuta, jossa olen lähtökohtaisesti niiiiiin huono, en ole halunnut tällaisella intohimolla.

Mutta olen väsynyt, stressaantunut, ahdistunut, väsynyt väsynyt väsynyt. Joskus sitä haluaisi vaan käydä tekemässä työnsä, tulla kotiin, viettää vapaa-aikaa ja nukkua normaaleja määriä.

Pääsykokeen jälkeisenä päivänä lähdetään Pojan kanssa Berliiniin. Oon siitäkin ihan täpinöissäni, mutta oh dear, toivottavasti en pura kevääni purkautunutta stressiä kamalaan flunssaan tai itke kuviteltua epäonnistumistani koko lomaa.

Yhteenmuutto, se meni hyvin. Pojan kanssa elämä on vieläkin hyvää. Melkein sellaista, että miettii, koska jotain tapahtuu. Mutta olkoon toistaiseksi. On meillä aika sekaista, se voidaan laskea parisuhteen huonoksi puoleksi. Ollaan sloppy. Mutta damn, ollaan sitäkin yhdessä molemmat.