Exhausted by work

Onko se oikein, jos työ väsyttää niin, että kotona vain vähän paahtoleipää, joku vartti Kiinteistö-Kaisaa ja sit unille? Suihku aina välillä kun jaksaa ja huulirasva aina hukassa.

Jo jotain kolme viikkoa olen rakentanut uutta sarjisosastoa, jota rakastan, mutta joka luo myös paineita, koska vastuuta siitä ei ota muut kuin minä. Miksi ottaisikaan, niillä on omat juttunsa. Mutta tilaa oli aluksi liikaa, sitten liian vähän, sitten tarpeeksi, nyt taas liian vähän. Kaikesta saisi jatkuvasti parempaa.

Mutta muuta en jaksa. Vähän juhlia, joskus juosta, bussissa lukea.

Viime viikonloppuna oli halloweenjuhlat, jo perinne - toinen kerta! - ja oli parasta ikinä. Sit senkin piti melkein mennä pilalle sillä, että juhlat päättyi riitelyyn, ei henkilökohtaisesti, mutta kuitenkin. Ei kaiken tarttis aina olla niin, että erimielisyyksistä on kasvettava vuoria.

Ei täs taas muuta, toivottavasti palataan ennen joulua. Nyt jatkan työjuttujen pohtimista vielä hetken ennen unia.

I've seen what I was and I know what I'll be

Ei oo lainkaan mediaseksikästä tai edes kivaa kenellekään muulle ku minulle, että päivittelen millon sattuu. Huomenna jos jaksan, kerron ehkä miten elämässä on uusia, ihmeellisiä asioita, vanhoja tylsiä asioita, juoksua, lukua, uintia, uimahallin sauna!, töitä, sama iso unelma ja tommosta.

Tykkäisin myös, jos jotenkin kirjoittamalla osaisin avata ja jäsentää sen pimeyden, mihin vajosin keskellä kesää ja joka korjattiin kirjoittamalla uusi resepti, mutta joka hämmentää mieltä edelleen.

Sitä odotellessa laitetaan Björkiltä ainoa tsipale, josta tykkään ja sit tykkäänkin kunnolla.

Dark cloud hangs over me.

Oon vähä pätkäs nyt, ärsyyntynytkin, onnellinen, mutta samalla kauhean yksinäinen. Siksi en kirjoita paljonkaan mitään nyt, mutta jatkan varmaankin huomenna.

Kevät on ollut kaikilla tasoilla aika hankala. Töissä, ihmissuhteissa, opiskelussa, omassa elämässä. Lopetin mielialalääkkeet ihan just viikko sitten, mutta kuten terapia, ei nekään tuoneet aikoinaan elämään muuta, kuin auttoivat ylös sängystä, joten mitään suurta revelationia en odota lääkkeettömästä elämästäkään. Persoonani ei muutu, minusta ei tule sosiaalisempi, ei iloisempi, ei surullisempi, olen aina vain sama.

Viime aikoina esille on tullut aika lailla sama tunne, mitä joskus kun olin 17, ettei minua oikeasti tunne kukaan eikä haluakaan tuntea, koska valmiisiin käsityksiin on paljon helpompi tukeutua, kun totuus pitäisi kiskoa ulos varautuneesta, sulkeutuneesta, valehtelemiseen taipuvaisesta ihmisestä. Mutta on se silti vähän mälsää. Etten osaa kertoa tai että käsitykset minusta pohjaavat muutamaan hassuun faktaan. Että musiikki jota kuuntelen, paikka jossa asun, diagnoosi joka on todettu yli viisi vuotta sitten, kirjat joita luen määrittelisivät sen, mitä olen.

En tiiä, valivali, samat ongelmat aina ja ikuisesti. Onkohan se vaan huonoa itsetuntoa, että kuvittelen, että jos ihmiset tietäisivät kaikista tyhmistä teoistani, mustista vuosistani, addiktioistani, peloistani, valheistani, kaikesta siitä mistä puhuisin, jollei sanat juuttuisi kurkkuun, he eivät tykkäisi minusta sitäkään vähää mitä nyt.

Jea, vähän myöhemmin voin jutella vähän ihmisten tyhmyydestä, juhlien kivuudesta, feminismistä, kesästä ja ehkä 10 tunnin päästä alkavista 1-vuotiassynttäreistä, joihin en ole valmistautunut mitenkään. Hyvää yötä, remember to think outside the box.

PS. Oisko siistiä, jos ite ja muutkin vois tajuta, että mikään kokemus tai tuntemus ei sikäli ole ainutlaatuinen, joku on tuntenut tai tehnyt tämän jo aiemmin. Ketään ei voi ymmärtää eikä kukaan voi ymmärtää minua -käsitys saattaa oikeesti olla ihan shaibaa.

dagen efter edit 3.6. 11:44: ööööh? jep jep.

My feet hurt.

Moi hanibunnies. Huomenna alkaa Hullut Päivät, mikä tarkoittaa kipeitä jalkoja ja sirkusmusiikkia. Toivottavasti myös sitä, että valitsemani sarjikset myy kuin häkä ja voin tuntea olevani menestyksekäs bisnesnainen. Jeah, right.

Ei mulla mitään asiaa, kaks vapaapäivää edessä, joista toinen äitin kanssa. Toivottavasti en kilahda kovin eikä hänkään. Ehkä saan lounasta. Viikko muuten alkoi parhaalla mahdollisella tavalla, maanantaituopilla Basessa työkavereiden kanssa. Pääsiäisenä minua kritisoitiin siitä, että silloin kun en ole töissä, hengaan työkavereideni kanssa, mutta seriously, onks huono juttu jos on ihmisiä, joiden seurassa viihtyy? Paits sillon, kun ne pilkkaa mua maalaisuudesta, vaikka näin Helsingin ennen niitä tai Stockan historiikin lukemisesta, vaikka lukeminen kannattaa aina. Tai espoolaisuudesta, koska se on heikko kohta, että koti, jota rakastan yli kaiken, on kaupungissa, joka ei vieläkään tunnu omalta, vaikka kaupunginosa on parempi kuin Helsingissä suurin osa.

Väsyttää. Ihan kohta käyn laittamassa kiskon ja sujahdan lämpöiseen sänkyyn. Öitä.

Do what it takes to survive.

Parempaa kuuluu, kiitos kysymästä.

Heräsin väsyneenä tyyliin "tuijotan kattoa, siihen voin suostua, mutta en kyllä nouse. Soitan töihin, etten tuu.", mutta sainpa kuin sainkin päässäni kaikumaan välillä jotain senkin tyylistä, että jumalauta, nyt ylös, let's face the music. Bussissa autto MCR ja Mötley Cruen historiikki. Plus! Aamut, jolloin bussi menee Lauttasaaren läpi, sujuu aina jotenkin paremmin, pidemmin, rauhallisemmin.

Töissä oli aika.. millanen meno. Sellanen.. jossain vaiheessa teki mieli kiljua, ettei ihminen pysty tähän kaikkeen. Mutta loppuillasta sain tehtyä homman, joka minusta riippumattomista syistä on seissyt marraskuusta, joten woohoo. Sit pääsinkin suoraan töistä sateen kautta siskolle syömään muusia ja lihapullia plus kahvii ja bostonii jälkkäriks. Luin kohta yksvuotiaan siskonpojan kanssa sivelymuumia sen ikioman huoneen lattialla ja sit se konttas laittaan oven kii ja palas mun viereen. Oon aika in lööööv.

Ens yönä yritän nukkua enkä angstata. Sit tehdä taas sitä mindnumbingly kiireistä työtä ja vähän lisää laatuaikaa siskon (vaan toisen huomenna) kanssa. Tällasta elämää, jossa ei päivän päätteeks jaksa miettiä, mitä kaikkea suurta on elämässä vielä saavuttamatta.


ps. Unohdin melkein et jo kolme päivää kalorienlaskentaa, joka kilpailuhenkisessä minässäni aiheuttaa sen, etten suostu laskemaan viittäsataa kaloria päivän listaan puolikkaasta suklaalevystä, joten jo kolme päivää siivoa elämää, vitamiinipitoista meininkiä ja puoli kiloa kasviksia!

It's happening again.

En saa unta. En saa unta ja ahdistaa. Istun pimeässä asunnossa kirjoittamassa ja sivusilmällä näen, että kissa tuijottaa. Sekin melkein pelottaa.

Tänään Poika esitteli innoissaan valmennuskurssimateriaalejaan ja muutenkin on opinnoistaan niin innoissaan ja niin motivoitunut, että jos ei saa paksua kirjettä kesällä, niin menetän uskoni maailmaan, koska se ois niin oikein. Mutta voi hyvä luoja, että olen kateellinen, koska samalla tajusin, ettei ole mitään – mitään – mistä olisin noin innoissani. Oon ihan varma, että jatkuva epäonnistumisen pelko ja epävarmuus ja pettymyksen aiheuttamisen pelko on kaikki yhdessä tappanut sen tavallaan lapsellisen ilon siitä, että sai vaan opetella uusia asioita. Nyt opiskelun on pakko aina vaan johtaa johonkin, graduun, pääsykokeisiin, valmistumiseen, mihin vaan, mihin en pysty. Miksen pysty?

Se järkevä Outi minussa tajuaa kristallinkirkkaasti, että vain sillä, mitä minä haluan elämässäni tehdä on merkitystä (enkä tarkoita tota niin itsekkäässä mielessä miltä kuulosti). Että aina on huominen, aina on ensi vuosi, minä en ole epäonnistunut tai tyhmä, se mitä minä teen ei määrittele sitä mitä minä olen. Mutta se angsti-Outi, joka viime aikoina on hallinnut aika suvereenisti, ei usko tuosta mitään vaan kiljuu puoli kolmelta sängyssä päässä, että aika loppuu, tee jotain, tee jotain, anna aihetta olla ylpeä! Kenelle? Niinpä.

Kaipaan terapiaa ihan sairaasti. Kenellekään muulle en yksinkertaisesti osaa vuodattaa kaikkea (enhän osannut sillekään, silly me) sitä, miltä tuntuu. Koska se on noloa. On noloa, että minä, aikuinen, menneistä selvinnyt, älykäs, hauska ja ihana Outi alan luisua takaisin masennukseen, koska en pysty oppimaan, että minä riitän.

Möykky itkua ja epävarmuutta.

Onnistuihan se. Huomenaamulla lähden junalla kotiin ja nyt olen tunnin itkenyt silmät punaisena. On se klassinen "kukaan ei ymmärrä mua!" -olo, koska käsitykset minusta minulle aika läheisillä ihmisillä ovat seuraavia: en pidä työstäni, olen onneton, olen "välitilassa" elämässä, minulla ei ole aikaa nähdä ketään, olen aina töissä, minulla on asenneongelma.

Viimeinen saattaa pitää paikkansa, mikään muu ei. En ole elämässäni välitilassa, vaikka nykyinen työpaikkani ei olekaan (toivottavasti) se lopullinen, vaikka aion vielä opiskella tai elää toisin kuin nyt. En ole onneton, koska elän tässä ja nyt. Se, etten ole käyttänyt kevättäni niinkuin kolmea edellistä kertoo osittain gargantuaalisesta epäonnistumisen pelosta ja väsymyksestä, mutta myös itseni kuuntelusta. Miksei kukaan näe, että vaikka olisin välillä surullinen, olen myös vuosi vuodelta onnellisempi?

On totta, että käytän päiväni väärin. Etten jaksa töiden jälkeen useinkaan muuta kuin nyhvätä koneen kanssa sohvalla, tai jaksa ja jaksa, kyse on myös tottumuksesta. Mutta jokaisena päivänä yritän elää oikealla tavalla, repsahduksista, virheistä, kaikesta typerästä oppien, kasvaen. Yritän muuttua, yritän avata kirjat, yritän tavoitella unelmia, yritän herätä aikaisemmin aamulla. Jos se ei onnistu tänä keväänä, täytyykö sen tarkoittaako ettei koskaan? Kaikki haaveeni ovat aiemmin toteutuneet. Miksi, miksi, miksi, he tarttuvat tähän, joka vielä ei!?

Alan ehkä nukkua. Sillä tavalla huominen on lähempänä ja niin myös kissa ja poika. Ja se elämä, sohva ja vätystely ja ne avaamattomat kirjat.