Neljännessuloinen sunnuntai

Joo, viikonloppu meni ehkä hieman plussan puolelle, huolimatta painajaisesta, hampaiden kiristelystä ja hermoilusta. Leivoin äidille maailman rumimman kakun, yritin epätoivoisesti saada langatonta nettiä toimimaan tuulisella maaseudulla ja ihan vaan osallistuakseni seisoin vieressä ja kuvasin kaikkea, kun sisareni mittasi maan lämpötilaa. Kun olin pienempi, ihaninta oli aina puinnin jälkeen kävellä terävällä sängellä paljain jaloin. Teini-ikäisenä vaelsin mustissa vaatteissani napit korvissa keskelle peltoa ja istuin keskelle sen terävyyttä. Miksen enää?


Sit äiti teki messiin ruokaa ja junailin ruuhkaisessa eläinvaunussa kotiin. Teini-ikäinen tyttö kirkui Riihimäeltä Tikkurilaan puhelimeensa, että "oh my god, mä niinku nauran varmaan koko vitun elämäni, jos sä hajoot ku Joonatan nuolee sua". Sillä on huomenna matikankoe, johon ei ollut lukenut, pääsispä läpi. Koiria oli ainakin kolme ja kaikki niistä oli ihan paniikissa eikä löytäneet sopivaa asentoa.

Sitten loppusunnuntai, leivoin lettuja, jotka ei onnistunu kovin hyvin ja iloitsin Venäjän MM-voitosta (oon ilmeisesti ainoa). Muistan vuoden 1999 maailmanmestaruuskisat kun jossain alkusarjassa Suomi ja Venäjä pelas 3-3 (Jere Karalahti tasoitti joskus viimesekunteilla). Pelin jälkeisenä yönä juttelin koko yön Soneraplazan Postajattelijoiden chatissa Aleksei Jašinista (nyt oli pakko googlaa nimi), joka teki Venäjän kaikki maalit. "No se on sellainen pelimies." sanoi joku. Siitä asti oon jostain syystä digannut Venäjän maajoukkueesta, joissain kisoissa Ovetškinista, viime vuosina Kovaltšukista. Kas, tuli muisto. Harvassa ovat 90-luvulta.

Ihku kissapojo leikki kananmunankuorella. Vastuutonta ja riehakasta, tosi hauskaa hei. Vauhdikastakin; sellasta, että tämä kuva kuvaa tilannetta parhaiten:

I died in my dreams, what's that supposed to mean?

Viime yönä näin unta, että yritin tappaa itteni. Olin lapsuudenkotini kylpyhuoneessa ja viilsin vasemman käden monesta kohtaa auki. Laattalattia suurinpiirtein lainehti verestä ja minä voivottelin siinä keskellä, että "en minä haluu kuolla".

Jossain vaiheessa, kun verenhukan olisi pitänyt olla jo kohtalokasta, päätin sitoa jokaisen haavan likaisella paidalla ja keltaisella kaulaliinalla, koska unessa katkennut rannevaltimo on niin helppo korjata. Kaikki tiesi, mitä oli tapahtunut, se huomiovärinen kaulaliina piti asiasta huolen, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ainakaan muuta kuin, että "vissiin käyny vähän huonosti.". Kaikki katsoi ohi tai läpi.

Tätä voi taas tulkita. Kuinka turhautunut ja ahdistunut saatankaan olla, kuinka alitajuntani kokee olevansa umpikujassa. Mutta mitäpä sitten?

Aamupäivällä tuli mieleen, että uni muistutti paljon Murali K. Thallurin elokuvaa 2:37, joka päättyy todella graafiseen ja tavallaan ylirealistiseen itsemurhakohtaukseen. Mie näin tuon leffan ehkä viime kesänä ja tykkäsin, mutta olin nyt jo unohtanut. Muistuttihan se aika paljon Gus Van Santin Elephantia, mutta vaikka tyyliltään muistuttavatkin toisiaan, kertovat kyllä ihan eri tarinaa.

Tässä se leffan loppu, joka kyllä toimii ihan spoilerina, jos joku haluaa elokuvan joskus katsoa ja yllättyä. Ja lienee tarpeen huomauttaa sekin, että ei se kaunista katseltavaa ole.

Stop thinking, it'll just make you feel miserable.

Jee jee, aurinko paistaa, ihan kohta on kesä, ehkä rahaa pussikaljaan puistossa, mulla on tossa ihan jees kahvia about puolen litran globalisoituneessa NYC-mukissa, hyvinhän tässä menee.

Toisaalta, kuten vähän viime yönä koitin Pojalle selittää, tunnen olevani tavallaan liukuhihnalla, joka on kulkenut selkeää, ennaltamäärättyä reittiä lapsesta tänne asti. Teen juuri sitä, mitä minulta odotetaan, mutta teen sen aika huonosti, koska oikeasti en ole varma haluanko. Ajatukset on aina jumissa, pyörii samaa, itsekeskeistä rataa päivien, ihmisten, pienten asioiden ympärillä. I'm not flowing. Monimutkaista, huh?

Oispa energiaa, rahaa ja aikaa juoda humala, löytää yhtäläisyyksiä muista sieluista, olla hiljaa, puhua, ymmärtää, nukkua, olla jotain muuta kuin joka päivä. Ajattelen koko ajan liikaa, mietin mitä vois olla, mitä on, miten kaikki kohta voi loppua. Miks minusta aina tuntuu, että aika loppuu kesken, vielä ei voida nukahtaa. Eikö ketään muuta pelota, että jos itseä ei ymmärrä kukaan, on niin yksin, että se on sietämätöntä?

Joku minun sisällä sanoo koko ajan, että "tämä ei riitä!!" ja minuu ärsyttää.

I lost another life.

Ever had the feeling you've been here before?
Drinking down the poison the way you were taught
Ever thought from here on in your life begins and all you knew was wrong?
(Porcupine Tree: Arriving Somewhere But Not Here)

Tällä viikolla työt on väsyttäny minua kohtuuttoman paljon ja olen kuullut että suhtautumiseni tulevaisuuteeni on passiivista ja epäilyttävän halutonta. Keväässä on menossa se aika, jota melkein eniten rakastan, enkä oo vieläkään pessyt parveketta. Ikkunasta näkyvissä koivuissa on jo lehdet.

Viime yönä luin jälleen kalenterini ja muistikirjani vuosilta 2004-2007. Yritin löytää merkkejä siitä, miltä tuntui joskus vuodenvaihteessa 07-08 kun elämä alkoi enemmän. Vähän hämmennyin miksi kirjoittaminen onkin lakannut keväällä 2007, en muista mitä sillon tapahtui.

Ei se mitään, näkeehän noista muutakin, pisti mietityttämään erityisesti se, että jos en vieläkään ole päästänyt irti siitä, mistä haaveilin 14- ja 20-vuotiaana, mutta en ole toteuttanut, kertooko se epäkypsästä takertumisesta, kyvyttömyydestä kasvaa vai siitä, että hinnalla millä hyvänsä on tehtävä se, mitä se idealistinen teini 1990-luvun lopussa niin palavasti tahtoi, jotta pääsisi elämässä eteenpäin?

Bare and disarmed.

Haluisin johonkin kauas, sinne missä talot on korkeita, ihmisiä paljon. Jonnekin, missä jos haluan, koko päivänä minua ei kuulisi tai näkisi kukaan, melkein kuin oisin olematon. Ois oma elämä ja ympärillä paljon isompi, puhelin ei sois koko päivänä, ois isot ikkunat ja lämpimämpi tuuli.

Minuu pelottaa ihan kauheasti enkä ole varma mikä, omat vai muiden tunteet. Oon menneenä vuonna antanut itseni tehdä ja tuntea paljon juttuja, jotka kauan oli kiellettyä, mutta missään vaiheessa en oo ajatellu seurauksia. Kun koko ajan vieläkin on tunne, että ihan kohta on pakko toimia ja mie lähden - karkaan - pois. Pysäyttäiskö kukaan ja mitä minä kaipaan?

Koko viikko kevättä.

How am I supposed to recover when I don't even understand my disease? (Susanna Kaysen: Girl Interrupted)

Monta uutta kesäkaverii, tällaista on ehkä olla nuori:
kerrankin unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä. (PMMP: Kesäkaverit)

Onpahan joo ihmeellisiä aikoja. Käydään ny läpi sitte.

- maanantaina lähdin töihin huolestuttavan aikaisin ja niinhän siinä kävi, että kun leppoisasti ajelee, ajaa aina jonkun perään. Eka kerta ikinä, tuntui pahalta, menin aika tärinämoodiin ja loppupäivän töissä olin sillai, että mitään en osaa tehdä oikein, voi jumalauta. Tässä viikon aikana olen kuullut noin kolmasti päivässä etten ole ikinä muistanut turvaväliä, mutta "onneksi ei käynyt pahemmin". Ehkä saan anteeksi, mutta jälleen kerran mietin, miksi tieten tahtoen pysyn tällasessa riippuvuussuhteessa vanhempiini.

- maanantaina sain myös huomion siitä, että ilmeisesti pelkään hylkäämistä, mistä johtuukaan. Sitten googletin taas epätyypillisen masennuksen ja tsing!

Symptoms (boldaukset omia)
• Depressed mood often lasts for years, starting in teens or twenties.
• Mild to moderate depressed mood comes and goes in cycles.
• Depressed mood can lift during the depressive phase, though only temporarily.
• Decreased energy level, often feeling physically lethargic, at times feeling unable to move.
• Increased sleep time (given the chance), sometimes with trouble falling asleep as well.
• Increased appetite, often with cravings for sweets, chocolates or carbohydrates.
• Increased emotional sensitivity to personal slights, criticisms, rejections. (http://www.workpsychcorp.com/newsweek2.html)

Well, that's me. Siksi en halua mennä yksin kotiin, siksi minua huonosti tuntevat ihmiset eivät ikinä voisi kuvitella minua sellaisena kuin pahimmillani olen, siksi en pääse sängystä ulos tai syön kokonaisen suklaalevyn kerralla. Ja se kun ei voi liikkua, en ennen ollut varma että se on oikea oire, se että raajat on lyijyä. Kuinka paljon laiskuudesta voi hei selittää sairaudella? *grin* Eipä siinä mitään, eihän sillä kaikkea voi selittää eikä aivokemian taakse voi ikuisesti piiloutua. Ois vaan hienoa tietää, kauanko olen tällainen, voinko mie ikinä muuttua. Vaikeina päivinä kaikken kamalin ajatus on se, että tällä hetkellä saan kaiken avun jota parhaimmassa tilanteessa voi saada ja itse autan itseni auttamisessa ja silti. Silti aina vaan.

- Sitten tuli vappu enkä minä välitä siitä kauheesti. Tykkään kuohuviinistä (yhdeksän euron Codorníu oli parempaa kuin aito samppanja) ja munkeista (hiilareita!!), siinähän se. Pojan sain onnekseni seurakseni siskon vappuistujaisiin, muuten ois ollu aika vähän puhuttavaa; siskot on pitkään puhuneet että olen eri sukupolvea ja nyt ero tuntuu. Kolme ja viisi vuotta ikäeroa tuntuu ikuisuudelta kun elämäntilanteet ja -tavat on niin erilaisia. Loppuillasta hyvää viiniä (kaadoin tietty matolle) ja muistipeliä, mikä oli jees.

- Eilen illalla PMMP Nosturissa. Eka klubikeikka ja tosi ristiriitaiset tunnelmat. Paula ja Mirahan esiintyy ääritaitavasti, ovat uskomattoman energisiä ja aika ihania. Uusista biiseistä sain ne mitä toivoinkin, San Franciscon ja Merimiehen vaimon, muuten keikka oli aika hittikimaraa ja toi mieleen festarikeikan, jossa humalainen väkijoukko hoilaa Matkalaulua ja Rusketusraitoja. Mutta joo, nähtiin Rasmuksen Lauri (sikainfluenssa!) ja Pauli. Ottaen huomioon että olin ennen serious fangirl, herätti nyt hämmentävän olemattomia tunteita.

- Nyt oon taas käymässä kotoseuduilla sen varjolla, että auton vakuutusasiat. En mä täällä jaksa olla, haluisin mieluummin elellä omaa elämää. Huomenna onneks pääsen pois, toivottavasti ajoissa siihen nähden, että pääsen kamun kanssa shoppaan ja illalla Pojalle syömään. Kivaa kun jotkut osaa kokata, hei.

- Addiktiivinen mie on kehittänyt riippuvuuden mansikka-Risifrutteihin ja MindJoltin Crazy Taxiin. Tietäiskö joku onks riisivanukasta mahdollista - tai onhan se mahdollista, mutta siis minulle - tehdä himassa ja oisko se mistään kotoisin?

- Nii ja mulla on tällä viikolla ollu kynnet sekä vaaleenpunaset että kirkkaan punaset. Nykyset kirkkaat on ihkut, tulee kesämeininki.

Siinä se, koko viikko, mahtoks kukaan jaksaa loppuun. Ihan hyvä on meininki, olkoonkin koti, hylkäämisongelma ja 0-1 tilanne Valko-Venäjää vastaan.

Suck it up.

Mulla ei yhtään itseluottamusta nyt siihen mitä teen, koko ajan varaudun pahimpaan, etsin netistä vaihtoehtoja tälle elämälle, en uskalla kertoa mitä haluan, teen mitä sattuu, nukun ja syön liian vähän, käytän eriparisia sukkia.

Junassa tänään tuli rush of self confidence ja olin sillai, että keep your eye on the price, dude. Kohta on kesä, kevät on ohi, lukeminen on ohi, stressaus on hetkeksi ohi. Elämä ei lopu, kävi miten tahansa. Sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelee koska hyvät ei hylkää. Et anna itelles anteeks jos tuhlaat lyhyet päivät tai luovutat heti. Kesän alussa on voitava sanoa, että tein sen mihin tämä mieli tänä aikana kykeni ja olen siihen tyytyväinen.

Lopeta pelkääminen ihan nyt heti. Eilen siskoni heitti hatusta, että 35-vuotiaana ois aloitettava oikeasti elämä ja työt ja kaikkea, kun kysyin. Minullahan on helvetisti aikaa, mikään ovi ei ole kokonaan kiinni, ei tämä ole elämän ja kuoleman kysymys.